Risto Volasen kotisivu

Henry Kissinger kertoo Diplomacy –teoksessaan varsin tarkkaan, miten kylmä sota sai käänteen kohti lännen voittoa. Vuonna 1994 ilmestyneessä päätyössään hän myös ennakoi, miten sen tarjoama mahdollisuus voidaan tuhlata.

Vielä 1970 –luvun alussa länsi oli hätää kärsimässä voitokkaasti etenevän sosialismin kanssa. Vastapuolen johdossa oli tunnetusti Neuvostoliitto kumppaninaan Kiina. Vähitellen alkoi näyttää siltä, että Moskova aikoi varmistaa myös itäisen naapurinsa uskollisuutta samaan tapaan kuin Tšekkoslovakiassa kesällä 1968.

Ideologisesta vastenmielisyydestä huolimatta presidentti Nixon omaksui Kissingerin reaalipolitiikan, jonka mukaan koko maapallolla toimivat samat geopoliittiset lainalaisuudet kuin Euroopassa Wienin konferenssin jälkeen 1800 –luvulla.

Kissinger vieraili Pekingissä salaa heinäkuussa 1971 ja Nixon suurella julkisuudella helmikuussa 1972. Kun kiila Neuvostoliiton ja Kiinan väliin oli lyöty, maapallo sai uuden asennon. Pitkään huippukokousta jarruttanut Moskova kutsui Nixonin pian vierailulle ja asiat alkoivat edetä monin tavoin.

Kissingerin mukaan asian ytimeksi tuli, että Yhdysvaltojen suhteet kahteen muuhun suurvaltaan olivat paremmat kuin niiden keskinäiset suhteet. Neuvostoliitto ei enää voinut laskea globaaliin voittoon ja alkoi etsiä liennytystä. Loppu on historiaa.

Vuoden 1994 pääteoksessa Kissinger varoitti länttä toistamasta Wodroow Wilsonin idealismia, että kun paha vastustaja voitetaan, maailma muuttuu lännen voittokulkuna demokratiaan ja markkinatalouteen. Hän myös ivasi ”psykiatrista” käsitystä politiikasta, että kun Venäjälle saadaan uudet miehet johtoon, toteutuu lännelle mieluisa uusi maailmanjärjestys.

Kissingerin pääteesi on, että kaikista ideologisista eroista riippumatta Yhdysvaltojen päätavoitteen on oltava, ettei Euraasian mantereen kumpaakaan valtapiiriä – Eurooppaa tai Aasiaa – päästetä yhdistämään voimiaan, mikä loppujen lopuksi suuntautuisi sitä vastaan.

Tänään voi todeta, että Kissingerin ja hänen seuraajiensa reaalipolitiikka voitti lännelle kylmän sodan, mutta sen jälkeen on luultu, uskottu ja toimittu päinvastoin kuin hän suositteli – ja törmäys tapahtui lopulta Ukrainassa. Se myös tapahtuu samaan aikaan kun pitkä länsimaiden hegemonian aika maapallolla on heikkenemässä - koska sen perustana ollut tiede ja teknologia on tullut kaikkien saataville.

Venäjän omat voimavarat ovat rajalliset länteen verrattuna, mutta se on ottanut oppia omasta historiastaan. Se etsii nyt globaalissa mitassa liittolaisia samaan tapaan kuin Napoleonin sotien ja maailmansotien aikana - kahdenkeskeisesti ja ryhminä kuten Brics tai Shanghai -ryhmät. Arvata sopii, että kalavelkoja lännelle löytyy maapallolta. Sen on jo voinut nähdä monin tavoin mm. YK:ssa.

Ensimmäisessä vaiheessa Venäjälle on ratkaisevaa suhde Kiinaan. Vastoin Kissingerin perusoppia Yhdysvaltojen ja lännen konflikti on kärjistynyt Tyynellämerellä Kiinan ja Euroopassa Venäjän kanssa. Näinä päivinä presidentti Putinin Kiinan vierailulla ei kyse olekaan vain kaasusta vaan myös globaalista turvallisuuspolitiikasta ja siitä, miten lännen kanssa toimitaan – eli kääntyykö maapallo takaisin vuotta 1972 edeltäneen asennon suuntaan, tosin nyt Kiinan vedossa.

Zbigniew Brzezinski ehti jo kirjoittaa kirjan (Strategic Vision, America and the Crisis of Global Power) Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän yhteisestä vakaasta vyöhykkeestä, koska hänen mukaansa Venäjän olisi syytä pohjimmiltaan pelätä Kiinaa. Mutta juuri nyt näyttää siltä, että Venäjä valitsee omasta mielestään kahdesta pahasta pienemmän eli Kiinan.

Kun nyt seuraa maapallon vanhoja sivilisaatioita, lähes kaikkialla on islamin vanavedessä nousemassa ajatus omasta paremmuudesta länsimaisuuteen verrattuna – viimeksi Intiassa. Samaan kokonaisuuteen kuuluu se, että Venäjä pyrkii nyt kehittämään kansallis-keisarillisista, slaavilaisista ja ortodoksisista perinteistään identiteettiä tähän aikaan.

Yhdysvalloissa tutkijat ovat jo pitkään kirjoittaneet Venäjän ja Kiinan liittoutumisen vaaroista Yhdysvaltojen uuden Tyynenmeren painopisteen ja Ukrainan kriisin seurauksena. Mutta nyt se konkretisoituu ja saa julkisuutta presidentti Putin ja presidentti Xi Jinping tapaamisena.

Vuonna 1972 Neuvostoliitto reagoi varsin nopeasti Yhdysvaltojen ja Kiinan lähentymiseen. Suomessakin on mielenkiintoista seurata miten asia nyt Yhdysvalloissa otetaan. Suomessa taas viime kerralla asemoiduttiin liennyttämään ja maan ulkopolitiikan komeimmalle vuosikymmenelle. Nyt meillä on ilmassa merkkejä hankkia ongelmat leviämään myös näille nurkille.

----------------------------

Mediaseurantaa:

Bloomberg yllä olevan blogin teemasta.

Foreign Affairs, David Gordon, Jordan Scheidner.

Bloomberg samasta teemasta.

Washington Post, Charles Crauthammer.

New York Times, Neil MacFarquahar, David Herszenhorn.

Yleiskuva