Blogi
Tervehdys rovasti Veli-Matti Hynniselle hänen 70 –vuotispäivänään,
Siionvirsi -seuroissa 18.1.2014 Kallion kirkossa.
Hyvä Veli-Matti,
Liityn onnittelijoihisi täyttäessäsi 70 vuotta. Tervehdin myös yhtenä niistä, jotka tulimme tutuiksi ja ystäviksi Savon Prikaati aliupseerikoulussa tasan 50 vuotta sitten.
Olemme siis samaa sodan viimeisenä ja rauhan ensimmäisenä vuotena 1944 syntynyttä ikäluokkaa. Kun olimme aivan pieniä äitimme ja isämme olivat juuri kokeneet viisi sodan vuotta.
Ensimmäisissä muistikuvissa äiti tutkii leipäkorttia, ja pikkupoikina isoja juttuja olivat ensimmäinen Tex Willer ja purukumi.
Lapsuuteemme kuuluivat pyhäkoulu, NMKY, seurakunnan partio sekä kansakoulun ja oppikoulun isänmaallisesti sävyttynyt kirstillis-humanistinen henki.
Esimerkiksi Jyväskylän lyseossa Viljo Pitkäsen tunneilla ei jäänyt epäselväksi luterilaisuuden puhdas oppi tai uskon vanhurskaus: yksin uskosta, yksin armosta, yksin sanasta. Synti oli syntiä ja parannus parannusta. Kun viime keväänä kävin riemuylioppilaana vanhalla koulullani, käytävällä tuntui vieläkin kaikuvan aamuhartauksien ”Minä vaivainen oon mato matkamies maan…” ”Joutukaa sielut on aikamme kallis…” ”Herraa hyvää kiittäkää…” Puhumattakaan adventin hoosiannasta ja Daavidin pojasta.
Näin evästettynä mekin sitten tapasimme 19 -vuotiaina. Monista asioista mieleen on jäänyt, miten heti ensimmäisillä viikoilla kokelas määräsi Sinut pitämään iltahartauden, ja hienon piditkin. Ja sattumalta toinen kokelas vähän sen jälkeen määräsi minut samaan tehtävään. Toinen tapahtuma oli hengellisen toimikunnan puheenjohtajan valinta, jossa ansaitusti menestyit.
Näin me sitten olemme vaeltaneet puoli vuosisataa Sinä hengellisen regiimin ja minä maallisen puolella, toisiamme matkalla tervehtien ja kuulumisia vaihtaen. Sinulle hengellinen regiimi ei ole merkinnyt rajaa vaan kiitettävällä tavalla hengellistä perustaa toimissa monilla tärkeillä elämänalueilla kuten rauhantyössä.
Kiitos mahdollisuudesta puhua Savon Prikaatin aliupseerikoulun iltahartauden jälkeen ensimmäistä kertaa hengellisessä tilaisuudessa. Tämän päivän merkkipaalun kohdalla voi nyt katsoa ympärille, missä olemme.
Isovanhempamme olivat hankkineet meille vapauden ja vanhemmat puolustaneet sitä. Meidän sukupolvemme projekti on ollut nykyaikaistaa, modernisoida Suomi. Tämä puolen vuosisadan aikana Suomi on taloudellisesti ja sosiaalisesti muuttunut täysin ja sillä on myös kulttuurinen puolensa.
Pian sotaväkiaikamme jälkeen 1960- ja 1970 luvuilla meille vyöryivät viiveellä peräkkäin monet modernin uudet ajan aallot ja meilläkin kristillis-humanistinen kulttuuri tuli monissa asioissa puolustuskannalle. Asiaa voi pohtia vanhurskauttamisen kannalta, minkä meidän sukupolvemme oppi ymmärtämään uskossa keskeiseksi.
Jeesus sanoo vuorisaarnassa: ”… etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” Paavali, Augustinus ja Luther kertovat meille, miten todellisesta ihmisen koko persoonaan ja yhteiselämään vaikuttavasta asiasta tässä on kysymys. Nuoruutemme arkkipiispan Martti Simojoki sanoi asian niin, että ”… vahurskauttaminen on Jumalan teko, pelastushustorian toteutumista yksityisen ihmisen kohdalla”.
Mikal Agricola valitsi suomenkieleen sanan vanhurskaus, ja sen kantasanatvanhassa ja uudessa testamentissa kertovat ihmisen asioiden olevan oikeassa, Luojan tarkoittamassa järjestyksessä. Tämä vanhurskas tai vanhurskaus on elävä uskosta. Ja kuten Augustinus sanoo, kohtuullisuus, käytännöllinen viisaus ja päättäväisyys taas elävät vanhurskaudesta.
Uuden ajan alun suurten ajattelijoiden suuri virhe oli siinä, että he luulivat luontaiseksi sitä ihmismielen hyväntahtoista käytännöllistä järkeä, jonka kristillis-humanistinen sivistys oli 1500 vuoden aikana meissä kasvattanut.
Meidänkin kouluaikamme Mantere-Sarvan oppikirja perustui siihen Edward Gibbonin väärinkäsitykseen, että Rooman loppukausi oli ihmisten kultakausi, sitten tuli täydellinen romahdus ja uusi nousu alkoi renessanssista.
Tosiasiassa kristinusko toi ratkaisun ihmisen yleisinhimilliseen kehitykseen, tai Simojoenkin sanoin pelastushistoriaan. Siitä syntyi vanhurskautetun, vastuullisesti vapaan ja hyväntahtoisen ihmisen historiana myös tämä läntinen kristikuntamme, jota nykyään kutsutaan Euroopaksi. Siitä muodostui näin kulttuuriimme syvärakenne, joka on kannatellut - myös eri nimillä - toivoa terveistä sieluista ja heidän valtakunnastaan.
Kun tänään pohditaan ”postmoderneja” repaleisia sieluja, ihmisen elämänhallinnan vaikeutta, kisaamista, vihapuhetta, kovuutta, yhteiskunnallista apatiaa, kyynisyyttä, näköalattomuutta syytä voi perimmiltään etsiä kristillis-humanistisen uskon, toivon ja rakkauden kulttuurisen syvärakenteen heikkenemisestä yksipuolisten modernien materialismien paineissa.
Viisikymmentä vuotta onkin lyhyt aika kulttuurihistoriassa, ja nyt olisi aika uskon, toivon ja rakkauden suureen puheenvuoroon kristinuskon ja valistuksen oikean suhteen löytämisessä.
Pian tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther havaitsi katolisessa teologiassa sinänsä tärkeiden Platonin ja Aristoteleen rationalismin liiallisen vaikutuksen suhteessa alkuperäiseen uskon vanhurskauteen. Seurauksena oli vuoden 1517 reformaatio.
Tänään voimme todeta modernin valistuksen tuoneen paljon hyvää, mistä on pidettävä kiinni, mutta myös syrjäyttäneen yksin armosta ihmistä vanhurskauttavaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Siksi nyt tarvitaan modernin reformaatiota kristillis-humanistiselta pohjalta, jos ihminen ja hänen demokraattinen yhteiselämänsä aiotaan pitää koossa. Tähän toisen reformaation aloittamiseen tarjoaa hyvän mahdollisuuden pian tuleva ensimmäisen reformaation juhlavuosi.
Hyvä Veli-Matti, onnittelun lisäksi liityn myös kaikkiin kiitoksiin siitä, mitä olet tehnyt seurakunnan palvelijana, ekumenian puolesta ja rauhantyössä. Toivon, että Sinulla on edelleen paljon voimia jatkaa työtäsi.
Paljon onnea, paljon kiitosta, paljon sinausta Sinulle.
19. tammi, 2014
