Risto Volasen kotisivu

Presidentti Obaman ja Pohjolan päämiesten Tukholman tapaamisen sisältö jäi suurelta osalta Syyrian tapahtumien varjoon ja siksi siihen voi vielä palata. Tapaamisen julkilausuman turvallisuuspoliittista osaa on myös tavallista vaikeampi arvioida.

Ensimmäinen ongelma on, miksi Yhdysvallat lyhyen ajan sisällä muotoili Itämeren politiikkansa kahdella eri tavalla. Vajaa viikko ennen Pohjolan päämiehiä presidentti Obama tapasi Baltian maiden päämiehet Washingtonissa. Yhdysvaltojen jatkuvan tuen lupaamisen lisäksi tapaamisen julkilausuma kannusti Baltian maita liennytykseen Itämerellä, kehittämään ”yhteistyöhön ja kunnioitukseen perustuvia suhteita kaikkien alueen valtioiden kanssa.”

Heti tapaamisen jälkeen Viron presidentti Ilves toi esiin huolensa turvallisuudesta ja toivoi, että Pohjolan päämiehet keskustelevat siitä ”samassa hengessä”. Mutta Yhdysvaltojen näkökohtia hän kuvaili seuraavasti: ”Yhdysvalloille Itämeren alueen taloudelliset mahdollisuudet ovat turvallispolitiikan edellä”. ”Yhdysvallat ei pelaa sellaista poliittista biljardia, että se jotenkin tasapainottaisin Itämeren suhteillaan vajetta Venäjä-suhteissaan…. Se näkee alueessamme mahdollisuuksia ja sillä on jo nyt paljon tekemistä kanssamme.”

Kuitenkin viisi päivää myöhemmin presidentti Obaman ja Pohjolan päämiesten Tukholman tapaamisen julkilausuman viritys oli toinen: ”Toteamme tarpeen jatkaa ja voimistaa maidemme tärkeitä panoksia alueellisella, transatlanttisilla ja kansainvälisillä foorumeilla, mukaan lukien EU, NATO ja NATO:n kumppanuuden yhteydessä. Sitoudumme jatkamaan ja laajentamaan turvallisuuttamme, tiedostaen että tämä yhteistyö – Pohjoismaiden kanssa ja niiden kesken, mukaan lukien erityisesti Baltian maat, sekä transatlanttiset ja kansainväliset foorumit – tulee olemaan ratkaisevaa meidän menestyksellemme.”

Yhteenvetona julkilausuma sanoo: ”Tiedostaen, että meillä on vielä työtä tehtävänä lähempänä kotiakin, olemme samaa mieltä keskinäisestä sitoutumisestamme syvenevään alueelliseen yhteistyöhön sekä jatkamaan tavoittelemaan yhteistä visiotamme kokonaisesta, vapaasta ja rauhassa olevasta Euroopasta.”

Washingtonin ja Tukholman julkilausumien erilaisuutta voinee tulkita tunnistamalla niissä kaksi amerikkalaista koulukuntaa.

Edellisen kerran pohjoisen Euroopan asiat olivat Yhdysvaltojen presidentin pöydällä, kun presidentti Clinton ja Jeltsin tapasivat Helsingissä maaliskuussa 1997. He sopivat silloin mm. Baltian maiden Natojäsenyydestä eli Yhdysvaltojen takuista niille. Samoihin aikoihin Suomi päätti pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana ja perustaa turvallisuutensa omaan uskottavaan puolustukseen, EU –jäsenyyteen ja Nato-optioon. Kokonaistuloksena oli Suomen kannalta sen koko historian paras turvallisuusympäristö.

Viime vuosikymmenellä Suomen turvallisuuspolitiikan linjana olikin pyrkiä edelleen vahvistamaan saavutettua ympäristön vakautta. Samasta lähtökohdasta pyrittiin myös vastaamaan jo silloin näköpiiriin tulleisiin uusiin haasteisiin.

Yksi vähitellen vahvistunut haaste on ollut Yhdysvaltojen valmistautuminen Afganistanin ja Irakin sotien jälkeiseen aikaan – lähtökohtana maan omat budjettiongelmat ja painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle. On ymmärrettävää, että tämä heijastuu myös Yhdysvaltojen pohdintaan tulevasta roolistaan pohjoisessa Euroopassa.

Toinen jo talvesta 2007 alkaen merkittävä tekijä on ollut Yhdysvaltojen ja läntisen vaikutuksen etenemisen ja Venäjän uuden vastavoiman kohtaaminen. Se on heijastunut yhä enemmän myös Itämeren alueelle ja näyttää nyt kärjistyvän Syyriassa.

Itämeren alueella kylmän sodan jälkeinen vakaus on perustunut tärkeältä osalta Venäjän ja Yhdysvaltojen Baltiaa koskevien lupausten ja sitoumusten jatkuvuuteen. Niin on myös jatkossa. Pienistä askelista alkaen on kuitenkin vähitellen tultu kumminkin puolin yhä äänekkäämpään sapelinkalisteluun.

Tältä kannalta ymmärtää hyvin Yhdysvaltojen ja Baltian maiden päämiesten Washingtonin julkilausuman ajatukseen Itämeren alueen liennytyksestä. Ennemmin tai myöhemmin jännityksen lisääntyminen on saatava lientymisen suuntaan.

Mutta vaikka Baltian maiden päämiehet ovat saaneet Washingtonissa opastusta hyvistä naapurisuhteista, myös päämiehet ovat kaikesta päätellen esittäneet tehokkaasti toiveensa. Pian sen jälkeen presidentti Obaman ja Pohjoismaiden päämiesten Tukholman kokoukseen tuli teksti, jossa voi tunnistaa vision Islannista Liettuaan ulottuvan Pohjolan-Baltian alueen ja Yhdysvaltojen turvallisuusyhteistyöstä.

Tukholman julkilausuman visiossa Yhdysvaltojen rooli Pohjolan-Baltian ja siis Itämeren alueella jatkuu ja voimistuu, mutta samalla se kokoaa kaikki Pohjolan-Baltian maat yhteistyöhön jakamaan taakkaa, siis myös Natoon kuulumattomat Suomen ja Ruotsin. On vaikea sanoa, miten ja missä määrin tämä visio esimerkiksi budjettisyistä konkretisoituu. On myös tavanomaista kansainvälistä politiikkaa, että jos tämä visio konkretisoituu toteutuu myös sen vastavaikutus.

Tukholmassa presidentti Niinistö sanoi heti tapaamisen jälkeen, että ”Kyseessä ei ole etupiirijako” – ilmeisesti juuri siitä syystä, että tekstin totisen lukijan ensivaikutelma viittaa juuri siihen. Visio on kuitenkin visio ja konkreettinen jatko ratkaisee.

Suomen kannalta oli tärkeätä, että Tukholmaan kutsuttiin kaikki pohjoismaat ja että olemme mukana alkavassa Yhdysvallat-Pohjoismaat turvallisuusdialogissa. Suomella on jo valmiina säännöllinen poliittisen tason dialogi Venäjän kanssa sekä Euroopan maiden kanssa EU:n foorumeilla. Itämeren alueen yhteistyö etenee kymmenissä EU:n Itämeren strategian ja juuri nyt Suomen puheenjohtajuudella Itämeren maiden neuvoston yhteistyöhankkeissa.

Kaikille näille foorumeille kuluneet pari viikkoa ovat tuoneet esiin Itämeren alueen vaihtoehdot: turvata yhteistyöllä ja maltillisuudella vakauden jatkuvuus tai päästää kansainväliset jännitteet tuntumaan myös täällä.

Yleiskuva