Risto Volasen kotisivu

Ensin saatiin tietää Viron presidentti Ilveksen twitter -viestistä presidentti Obaman ja pohjoismaiden päämiesten tapaamisesta Tukholmassa sekä Baltian päämiesten Washingtonissa. Viime viikolla ulkoministeri Bildt twittasi, että näiden tapaamisten välissä on Baltian ja pohjoismaiden ulkoministereiden kokous Visbyssä keskellä Itämerta.

Melkoinen paketti viidessä päivässä eli "Hektisiä aikoja Euroopan huipulla", kuten Bildt toteaa.  Presidentti Ilves taas sanoi twitterissään: ”Painopiste (”pivot”) pohjoiseen. (Tämä lause vain pilailua)”. Ehkä ei sittenkään vain pilailua, kun nyt saa lisää tietoa kokonaisuudesta ja tietää presidentti Obaman matkan jatkuvan naapurikaupunki Pietariin huonoissa väleissä sen isännän presidentti Putinin kanssa.

Kertoessaan kutsusta viime viikolla presidentti Niinistö muotoili viisaasti kuvaa ja suomalainen media tuki, ettei Suomen presidentti mene valmiiksi katettuun pöytään vaan hänellä on omaa esityslistaa. Voi myös aavistella, miltä Helsingissä tuntuu toteutunut tapahtumien ja tiedon kulku.

Monin tavoin myönteisessä tapaamisessa on mahdollisuus keskustella laajasta skaalasta asioita kahdenkeskeisistä ja pohjoismaiden suhteista Yhdysvaltoihin aina globaaleihin kysymyksiin. Mutta siinä ja sen lopullisessa tulkinnassa ei voi kiertää perimmäistä reaalista turvallisuuspoliittista asetelmaa, joka on ollut viime vuosina erityisesti valmistelua vetäneen ulkoministeri Carl Bildtin työn kohteena.

Koko kolmen kokouksen kokonaisuus on valmistelultaan hyvin vaativa operaatio. Hyvällä syyllä ruotsalaiset korostavat, että valmistelu on vienyt runsaasti aikaa. On myös mahdollista, että pitkän petauksen jälkeen presidentti Obaman aikataulun muutos avasi ikkunan, johon hanke mahtui.

Mutta pitkällä petaamisella ja konkreettisella valmistelulla on myös toinen puolensa. Yhdysvaltojen presidentin ja pohjoismaiden sekä Baltian päämiesten tapaamiset merkitsevät, että Yhdysvalloissa ollaan nyt ylimmällä tasolla pohtimassa pohjoisen Euroopan viime vuosien kehitystä ja siihen valmistellaan juuri nyt Yhdysvaltojen linjausta. Sen ei tarvitse olla vielä valmis, vaan lähi viikkojen kokoukset voivat kertoa halusta kuulla täkäläisiä osapuolia.

Viime vuosikymmenellä pyrittiin useimmilla tahoilla Suomen tavoin vakauttamaan kylmän sodan jälkeen keskeisesti presidentti Clintonin hallinnon myötävaikutuksella muodostunutta pohjoisen Euroopan tilannetta, ja sillä on ollut myös Washingtonissa kannatusta. Se ei kuitenkaan ole Atlantin eri puolilla tyydyttänyt kaikkia, ja monista eri syistä monet alkoivat ajaa kiinteää Pohjoismaiden-Baltian turvallisuusryhmittymää, joka ajan mittaan yhä enemmän integroituisi Natoon.

Baltian ja Pohjoismaiden päämiesten erilliset tapaamiset tarjosivat vielä perusteita tulkintaan, että ongelma on havaittu, mutta kylmän sodan jälkeinen malli on voimassa. Nyt kokonaisuutena hahmottuva Yhdysvaltojen-Pohjoismaiden-Baltian maiden peräkkäisten päivien kokoussarja tarjoaa myös mahdollisuuden nähdä turvallisuuspoliittisen tilanteen olevan muuttumassa pohjoisessa Euroopassa. Mutta jos kehitys vauhdittuisi ja konkretisoituisi siihen suuntaan, se ei olisi viimeinen siirto. Kansainvälisen politiikan yleisten lainalaisuuksien mukaisesti liike saa aina tavalla tai toisella aikaan vastaliikkeen.

Vuosia ja hiljalleen kehittynyttä tilannetta konkretisoivat pian seuraavat Venäjän ja Valkovenäjän sekä Natomaiden rajojen molemmin puolin pidettävät suuret sotaharjoitukset. Syyskuussa järjestetään Zapad 2013 harjoitukset tavoitteena ”puhdistaa alueelta laittomia joukkoja”. Pian sen jälkeen saman rajan Natomaiden puolella pidetään Naton Steadfast Jazz harjoitukset, aiheena ”karkottaa Naton jäsenmaan alueelle tunkeutunut vihollinen”.  Kummallakin puolella moititaan toisen puolen harjoitusta kylmän sodan henkiseksi. Käytännössä pohjoisessa Euroopassa on kuin varkain päässyt liikkeelle toisiaan ruokkivien erilaisten voimannäyttöjen ketjureaktio.

Uutta on nyt se, että pohjoisen Euroopan alueellinen kehitys kytkeytyy konkreettisesti laajempaan Yhdysvaltojen ja Venäjän välien kiristymiseen. Ruotsi voi hyvin perustein harmitella huonoa tuuria Snowdenin tapauksen ajoittumisessa juuri pitkään valmistellun projektin kohdalle. Mutta tilanne palauttaa mieleen Ruotsin 200 vuoden liittoutumattomuuden alkuperäisen idean olla menemättä suurvaltojen väliin, koska nämä voivat ajautua konfliktiin, johon pieni maa ei voi vaikuttaa.

Sekä Washingtonissa että Moskovassa tiedetään, etteivät ne näilläkään nurkilla lopulta voi ajautua oikeaan törmäykseen. Liikkeelle on kuitenkin päässyt ensin alemman sotilaallisen suunnittelutason ja nyt ylemmän tason tietoon tuleva paikallinen ketjureaktio, jossa panoksia vähitellen nostetaan kumminkin puolin tietäen, että ellei jossakin vaiheessa sovita, kumpikin häviää ja paljon.

Voi siis vain toivoa, että pohjoisen Euroopan kokonaistilanteen nyt noustua Washingtonissa ja Moskovassa ylimmän tason pöydille, kummallakin suunnalla päädytään siihen, ettei näillä nurkilla ole mitään turvallisuuspoliittisesti uutta voitettavaa. Peli vihelletään poikki ja tästä eteenpäin täällä pidetään voimassa kylmän sodan jälkeen myös Venäjän puolelta hyväksytyt Yhdysvaltojen sitoumukset - ja keskitytään kestävää vakautta lisääviin luottamusta lisääviin toimiin, kaikkien osapuolten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Yleiskuva