Risto Volasen kotisivu

Yhdysvaltojen Euroopan ja Nato -asioiden apulaispuolustusministeri James J. Townsend vieraili perjantaina Suomessa. Hän toi esiin, että Suomi on nyt ja aina tervetullut Natoon sekä paheksui Venäjän kritiikkiä ja sotaharjoituksia. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen on myös tärkeätä osoittaa Venäjälle, että sillä on täällä läheisiä ystäviä.

Townsend perusteli: ”… Nato voisi käyttää erinomaista jäsentä kuten Suomea ja Suomikin hyötyisi siitä, että on Naton osa.” ”Meidän on supistettava budjettia, mutta samalla uudistamme strategioita ja etsimme uusia tapoja, miten teknologiaa käytetään, niin ettemme tarvitse niin paljon joukkorakenteita kuin tarvitsimme kylmän sodan aikaan.”

Suomen jäsenyyspäätöksestä ei myöskään olisi haittaa Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteille.

Miksi juuri tämä juuri nyt?

Näinä viikkoina Yhdysvaltojen ja Venäjän suhdetta sävyttää Edward Snowdenin vuoksi vaikeissa tunnelmissa tapahtuva presidentti Obaman ja presidentti Putinin tapaamisen valmistelu syyskuun alkupäivinä. Tähän päivänkohtaiseen tilanteeseen tuskin tarvitaan edes pieniä lisähierteitä, joten Suomen Nato -jäsenyyden aktiiviseen esille tuomiseen on joku erityinen tarve. Sitä voi etsiä sekä pohjoisen Euroopan turvallisuusympäristöstä että Yhdysvaltojen ongelmanasettelusta näillä seuduilla.

Toisen maailmansodan voittajien konferensseissa sovittiin aikoinaan myös pohjoiseen Eurooppaan järjestely, jonka vakaus turvasi pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden nousun. Sama näytti ensin toteutuvan myös kylmän sodan jälkeen, kun ensin presidentti Clinton ja presidentti Jeltsin sekä sitten Venäjä ja Nato näyttivät sopiva tulevista pelisäännöistä. Niihin kuului myös Baltian maiden liittyminen Natoon eli niiden turvatakuut viimekädessä Yhdysvalloilta vuodesta 2004.

Aluksi kaikki pohjoisessa Euroopassa näytti menevän hyvin, mutta Venäjän kannalta sen jatkuneet takaiskut vanhalle lännelle, ohjuspuolustusjärjestelmän lanseeraus ja sen oman talouden nousu käynnistivät presidentti Putinin vuoden 2007 Münchenin puheesta alkaneen vastavoiman.

Enimmäiset uuden vaiheen merkit olivat Tallinan pronssisoturikiista sekä Georgian sota. Niitä Venäjä ei käynnistänyt mutta reagoi vahvasti, minkä jälkeen Saksa ja Ranska neuvottelivat Venäjää suosivat ratkaisut, ja Yhdysvallatkin oli tiukan paikan tullen varsin varovainen. Sen jälkeen Yhdysvallat ja Nato sekä Venäjä ovat vähä vähältä keitoutuneet pohjoisessa Euroopassa eskaloituvaan sotilaalliseen varjonyrkkeilyyn, jota eri alueen maiden historiasta kumpuavat pelot ja toiveet ovat ruokkineet.

Sapelinkalistelun riskit

On ilmeistä, että kummassakin ydisnasevallassa tunnistetaan nykyisen kehityksen riskit. Viime viikolla Harvardin yliopiston professori Mark Kramer julkaisi tutkimuksen Russia, the Baltic Region, and the Challenge for NATO. Siinä hän Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa julkisesti totesi riskit, jos nykyinen ketjureaktio jatkuu ja Baltian maiden sekä Venäjän välille syntyy konflikti: ”Pahimmillaan sellaisen askelen riski olisi ydinsota ja parhaimmillaan se vaatisi Nato -maat taistelemaan alueella, joka niille on maantieteellisesti epäedullinen.” Euroopassa taas Puolan ulkoministeri Radsoslav Sikorski sanoo Foreign Affairs lehdessä, ettei sotilaallista konfliktia enää ole mahdotonta ajatella.

Pohjoisen Euroopan eskaloituvan sapelinkalistelun yksi vaihe saavutettiin viime keväänä. Silloin Norjasta Liettuaan pidettiin kumminkin puolin yhteensä puolen tusinaa näennäisesti irrallisia harjoituksia, joissa Suomikin oli vähin äänin mukana mm. maavoimilla Liettuassa ja merivoimilla Ruotsin aluevesillä. Eniten julkisuutta sai Venäjän ilmavoimien käynti Ruotsin rannikolla, ilmeisenä viestinään, että Ruotsin palveleminen Naton tukialueena vetää myös Ruotsin konfliktiin.

Ensi syksynä toteutetaan peräkkäin Venäjän ja Valkovenäjän Zapad 2013 harjoitus ja sen jälkeen Naton Steadfast Jazz harjoitus, johon Ruotsikin on juuri ilmoittautunut mukaan esikuntaupseereiden ryhmällä. Näiden harjoitusten asetelma yhdessä on sellainen, että läntinen paine Ruotsin alueen käytöön ”maantieteellisesti epäedullisen” Baltian puolustusta koskeviin suunnitelmiin tulee todennäköisesti kasvamaan. Kun Pohjoismaat-Baltia alueen sisä- ja ulkopuolella on runsaasti niitä, jotka pyrkivät edistämään tällaista kehitystä, on periaatteessa mahdollista, että Suomi tulee ennen pitkää yllätetyksi. Suurin riski olisi, että Suomi huomaisi muiden löytäneen ratkaisun, joka erilaistaisi Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman. On mahdollista ja kiitettävän myönteistä, jos apulaisministeri Townsend halusi muotoiluillaan vakuuttaa suomalaisille, ettei Yhdysvaltojen puolelta ole tällaista riskiä.

Koko viime vuosikymmenen Suomen ja Ruotsin pääministereiden välillä oli hyvin läheinen yhteys Pohjolan vakautta koskevissa peruskysymyksissä. Pääministeri Vanhasen hallitusten jälkeisenä aikana tämä painotus on ainakin julkisuudessa vähentynyt. Kun nyt Ruotsi on esittänyt Suomelle entistä konkreettisempaa puolustusyhteistyötä, siitä pitäisi Suomesta ottaa kaksin käsin kiinni eikä hylkiä.

Uusi malli?

Apulaisministeri Townsendin muotoilun Helsingissä voi lukea niin, että Suomea koskevat yhä enemmän samansuuntaiset odotukset kuin Ruotsia: ”… Nato voisi käyttää erinomaista jäsentä kuten Suomea ja Suomikin hyötyisi siitä että on Naton osa.” Pohjoisessa Euroopassa sotilaallista merkitystä on lähinnä Venäjällä, Yhdysvalloilla ja Suomella. Baltian puolustuksen kannalta Nato voisi todellakin käyttää Suomea, sillä Suomi toisi Natolle mukanaan paitsi paikallisesti merkittävät voimavarat myös alueellisen edun lähestyä Baltiaa myös läheltä pohjoisesta sekä sulkea Suomenlahti ja Venäjän merireitti.

Saattaa olla viisasta, ettei Suomen poliittinen johto ole alkanut julkisesti argumentoimaan nykyisestä kehityksestä. Sattumoisin kuitenkin myös ulkoministeri Tuomioja viime viikon lopulla Virossa Kuressaaressa puhui Itämeren alueen turvallisuudesta. Puheen pääosa käsitteli hyvin suurta joukkoa myönteisiä ilmiöitä Itämerellä. Hän kuitenkin viittasi historian kautta myös perinteiseen reaalipoliittiseen turvallisuuteen.

Tuomioja kertoi itsenäistymisen ja saksalaisten lähdön jälkeisestä ajasta: ”Uudessa tilanteessa Suomi nojautui britteihin jopa siinä määrin, että antoi heidän perustaa Koivistoon sotilastukikohdan ilman Suomen hallituksen kanssa tehtyä saatikka eduskunnalle alistettua sopimusta. 20 vuotta myöhemmin Stalin muistutti suomalaisia tästä perusteena vaatimuksilleen todeten, etteivät toista kertaa halunneet nähdä kolmannen valtion perustavan Kronstadtia ja Pietaria uhkaavaa tukikohtaa rajalleen. ” Ulkoministeri olisi voinut jatkaa myös seuranneeseen Puola -vetoiseen reunavaltiopolitiikkaan sekä Suomen ja Viron tykistösopimukseen – tai mikseipä myös asetelman ehkä parhaiten ymmärtäneen Mannerheimin haluttomuuteen viedä Suomi Pietarin piiritykseen tai Murmannin radan katkaisemiseen.

Puhtaasi Suomen kannalta katsoen ja nykyaikaan soveltaen asetelma käytiin läpi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990 –luvulla. Silloin presidentti Martti Ahtisaari totesi Yhdysvaltojen ulkoministeri Christopherille: ”Jotkut Europassa ovat ehdottaneet, että Pohjoismaat antaisivat turvallisuustakuut Baltian maille. Tämä ei ole realistista. Pohjoismaat voivat tehdä paljon Baltian maiden auttamiseksi, mutta pohjoismaat eivä voi realistisesti taata Baltian turvallisuutta.” Lopputuloksena olikin Baltia maiden osalta nykyinen malli, josta sovittiin presidentti Ahtisaaren isännöimässä presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin tapaamisessa Helsingissä talvella 1997.

Apulaisulkoministeri Townsend myös kuvaa, miten ajattelu jatkuu, kun siihen tulee mukaan myös ajankohtainen Yhdysvaltojen asevoimiin kohdistuva säästöpaine: ”Meidän on supistettava budjettia, mutta samalla uudistamme strategioita ja etsimme uusia tapoja, miten teknologiaa käytetään, niin ettemme tarvitse niin paljon joukkorakenteita kuin tarvitsimme kylmän sodan aikaan.” Reaalisesti tämä viittaa Yhdysvaltojen Irakin ja Afganistanin jälkeiseen ”ilma-meri” -strategiaan, jossa Yhdysvallat jatkossa antaa etäältä tulituen paikallisten maavoimille.

Tämä strategia varmaan toimii monissa ympäristöissä, mutta pohjoisen Euroopan monimutkaisessa maantieteessä tilanne on toinen. Kokonaisstrategian yksi ongelma on siinä, että samanaikainen Venäjän tiukempi piiritys vanhojen ja uusien liittolaisten avulla sekä Yhdysvaltojen oma loittoneminen saisi Venäjän lisäämään alueen panostuksia samalla kun ainoa todellinen läntinen voimatekijä suuntaisi mielenkiintoaan muualle.

Clintonin malli

Keskellä budjettipaineita apulaisulkoinisterin pohjoiselle Euroopallekin esittämää mallia paikallisesta vastuunotosta ja omasta loittonemisesta perustellaan Yhdysvalloissa usein sillä, että nyt on jo riittävän pitkä aika toiseen maailmansotaan. On kuitenkin muistettava, että pohjoisen Euroopan nykyinen vakaus rakennettiin uudelta pohjalta kylmän sodan jälkeen ja sen keskeinen arkkitehti oli presidentti Clintonin johtama Yhdysvallat, kuten esimerkiksi mukan olleen Ronald D. Asmuksen Opening NATO's Door kertoo.

Nyt Suomen osalta poliittiselta tasolta konkretisoitu ajattelu on viime vuosilta tuttu monista Washingtonin ajatuspajoista. Se voi näyttää yleisellä tasolla perustellulta, mutta reaalimaailmassa se ei ole riskitön myöskään Natolle ja etenkään Yhdysvalloille. On tavanomaisen historian kulun mukaista, ettei Ruotsin ja Suomen Natojäsenyys siihen liittyvine järjestelyneen ja harjoituksineen olisi viimeinen askel. Se ei ainakaan lopettaisi viime vuosina pääesikuntien sotapeleissä kulkenutta ketjureaktiota tai käymistilaa pohjoisessa Euroopassa. Tämä nurkka on Yhdysvalloille kaukainen periferia, mutta Venäjälle Pietarin ja Murmanskin sekä ainoiden läntisten meriteiden ydinaluetta.

Kohtuullinen tämän alueen historian tuntemus saa ennakoimaan, että Venäjä käyttäisi tarvittaessa seuraavat kymmenen tai vaikka sata vuotta motista murtautumiseen, eikä paine olisi pienintä Baltian maihin. Kuitenkin samaan aikaan Yhdysvaltojen pitäisi saada saman Venäjän kanssa neuvoteltua yhteistyötä sekä ydinaseista että monista muista uuden ajan yhteisistä haasteista. Siksi voi ajatella, että Washingtonissakin pohjoisen Euroopan politiikka on jatkuvasti varsin visainen kysymys. Siellä voidaan lopulta nähdä Venäjän kanssa tärkeämpiäkin asioita, kuin juuttua vuosiksi tai vuosikymmeniksi paikalliseen vääntöön, jonka riskit ovat sille itselleenkin pitkäaikaiset ja merkittävät.

Kysymys ei Suomessa ole ”liiallisesta välittämisestä naapurimaan uhittelusta” tai pelosta jotakin oman aikansa kestävää Venäjän reaktion kohtaan. Niistä lähtökohdista ei näillä nurkilla koskaan olisi tehty korpien kätköistä nykyaikaista hyvinvointivaltiota. Kysymys on normaalista nykyaikaisesta geopoliittisesta harkinnasta koko alueen vakaudesta, joka turvaa kaikille normaalin kanssakäymisen ja hyvinvoinnin edellytykset. Historian varrella pohjoisen Euroopan asiantuntemuksesta näyttöjä antaneena, Yhdysvaltojen hyvänä ystävänä ja Naton hyvänä kumppanina Suomella olisi nyt taas kerran paikka etsiä rakentavasti yhdessä myös Washingtonin kanssa poliittista menettelytapaa pohjoisen Euroopan kestävän vakauden turvaamiseen.

Yleiskuva