Risto Volasen kotisivu

Kirjoitin eilen facebook –seinälleni seuraavasti: ”Matti Kekkonen, kunnioitus ja kiitos hänen muistolleen. Kun nuorena muut yhteydet Urho Kekkoseen olivat poikki, hän aina auttoi. Se oli joissakin ratkaisevissa tilanteissa ratkaisevaa.”

Tällainen omakohtainen kiitos voi kaivata selitystä. Siis.

Olin liittynyt aatteelliselta pohjalta Keskustaan syksyllä 1967 ymmärtämättä ja haluamatta sitten valita silloisten K –linjan ja V-linjan välillä. Tämä johti pian erityisesi K -linjan epäluuloisuuteen uutta tulokasta kohtaan.

Syksyyn 1969 mennessä stalinistien nousu oli radikalisoitunut ylioppilasmaailman. Mutta myös Keskusta saavutti ylioppilaskunnissa suuria voittoja. HYY:n edustajistossa noustiin yhdestä kuuteen paikkaan, ja se toi mukanaan Keskustaan opiskelijoita aivan uusista taustoista.

Maassa oli kansanrintamahallitus ja opiskelijastalinistien taktiikkana oli yleisdemokraattinen rintama, joka käytännössä merkitsi muiden sitoutumista heidän johtoonsa. Käytännössä se alkoi johtaa myös ylioppilaskuntien ja Teiniliiton voimavarojen valjastamieen marxilaiseen käyttöön.

Näistä lähtökohdista HYY:ssä ei syntynyt yleisdemokraattista hallitusta ja Keskusta teki hallitussopimuksen Kokoomuksen ja sitoutumattomien kanssa. Sen tärkein kohta oli, että Seppo Niemelästä tuli Ylioppilaslehden päätoimittaja.

Keskustan sisällä seurauksena oli kuitenkin pitkään jatkunut taistelu. K –linjan ja yleisdemokraattisen yhteistyön kannattaminen kietoutuivat yhteen ja siitä lähtökohdasta me uudet alkiolaiset jouduimme reippaan tulituksen kohteeksi. Meille kerrottiin presidentti Kekkosen suuttuneen, Tehtaankadun olevan raivoissaan ja myös olevamme väärässä puolueessa. Ja asia vielä kärjistyi, kun eräs nuorempi neuvostodiplomaatti sanoi, että jos HYY:n hallitussopimusta ei pureta, minut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa.

Tiesin hyvin, että jos olisimme perääntyneet tämän paineen edessä, koko alullaan ollut nousu olisi loppunut siihen – ja olisin ehkä itsekin lopulta joutunut eroamaan puolueesta. Tilanne alkoi näyttää epätoivoiselta, mutta kun perimmäisenä väitteenä oli presidentti Kekkosen kanta, päätin mennä selvittämään asian hänelle. Mutta miten?

En silloin tuntenut Matti Kekkosta kovinkaan hyvin, mutta otin häneen yhteyttä. Selostin tilanteen ja pyysin hänen apuaan presidentin puheille pääsemiseksi. Hän lupasi auttaa ja pari tuntia myöhemmin sain Domukseen viestin, että presidentti Kekkonen ottaa vastaan Tamminiemessä klo. 16.00.

Kiiruhdin Porthaniaan ja löysin Pentti Kourin pitämässä esitystä laudaturseminaarissa. Oven raosta vinkkasin, että nyt mennään Tamminiemeen.

Perillä Tamminiemessä Tasavallan presidentin vivahteikkaat kysymykset kertoivat, että hän todellakin selvillä ylioppilasmaailman asioista. Kerroimme, että kannatamme kyllä silloista maan hallituksen pohjaa, mutta ajaudumme opiskelijamaailmassa mahdottomaan tilanteeseen, jos joudumme sitoutumaan stalinistien kanssa yhteistyöhön ja samaan linjaan.

Keskustelun lopulla presidentti sanoi melko sanatarkkaan: Niin, olenhan minäkin elämässä taktiikkaa harjoittanut, mutta siihen sisältyy aina tietty riski, kuten tässäkin tapauksessa. Vakuutimme Pentin kanssa, että riskit ovat hallinnassa. Vuonna 2003 ilmestyneessä Urho Kekkosen päiväkirjassa on 14.11.1969 kohdalla seuraava merkintä: ”Ylioppilaat Volanen ja Kouri luonani selostamassa HYY:n hallitusneuvotteluja. Aikovat mennä yhteistyöhön oikeiston kanssa. Selitin yleisiä linjoja.”

Tänään tuntuu tietenkin erikoiselta, että tuosta tapaamisesta läksi kaksi nuorta miestä vapautuneella mielellä ja se myös avasi tietä paljoon siitä, mitä keskustalaisessa opiskelija- ja nuorisoliikkeessä seuraavina vuosina tapahtui.

Vuosien varrella vastaavanlainen yhteydenpito Matti Kekkosen kanssa toteutui vielä useamman kerran. Ehkä erikoisin niistä oli vuonna 1971, kun Raimo Tuomela oli asetettu ensimmäiselle sijalle filosofian professorin virkaan ja toisella sijalla ollut Yrjö Ahmavaara yritti edistyksellisen nuorison edustajana kampanjoida nimittäjän suosioon. Mutta silloin myös filosofian laitoksen nuoret assistentit saivat Tuomelaa puoltavan sanansa perille nimittäjälle.

Syksyn 1969 tilanteesta mainittakoon vielä, että uhkauksen esittänyt nuori neuvostodiplomaatti ei ollut varsinainen kotiryssäni eli Neuvostoliiton lähetystöstä vakituisesti yhteyttä pitänyt henkilö, jollaisia olivat myös muista lähetystöistä kotijenkki, -saku ja -britti. Tämä oli vanhempi henkilö ja protestoin sitten hänelle nuoremman diplomaatin uhkausta. Hän taas sanoi melko sanatarkkaan, että älä välitä siitä, minä tarkastan kaikki Moskovaan menevät nuorisoa koskevat raportit.

Ajat olivat siis toiset. Tapasin kymmenkunta vuotta sitten silloisen koribrittini Lontoossa. Helsingin jälkeen hän oli kulkenut MI6:n agenttina huumesodissa, kaappausvapautuksissa, rahanpesuselvityksissä ja paljossa muussa. Onnittelin häntä, että oli vielä hengissä. Hän vastasi kertomalla läntisten diplomaattien Helsingissä silloin ajatelleen, että kylmän sodan etulinja menee suomalaisten nuorten sielujen läpi.

Siinä maailmassa oli tärkeätä, että sai joltakin vanhemmalta apua ja ymmärtämystä, kuten minä Matti Kekkoselta yhdessä kovista paikoista, ja siitä olen hänelle kiitollinen.

Yleiskuva