Risto Volasen kotisivu

KUVA: puolustusministeriön strateginen suunnitelma, julkaistu 2011.

Kohti Naton Pohjoismaiden-Baltian sotilaspiiriä?

Jokin aika sitten perustelin Suomenmaassa Halosen-Vanhasen ajan geopoliittista vakautta paremmaksi ulkopolitiikan perustaksi kuin sekavaa puhetta yhteistyöstä ja verkostoista.

Viime viikolla kuitenkin eduskunnan ulkoasiainvaliokunta hyväksyi mietinnön, joka ei ota omaa kantaa liittoutumattomuuteen, koko maan ja alueelliseen puolustamiseen, yleiseen asevelvollisuuteen tai puolustuskyvyn turvaamiseen. Sen sijaan teksti on täynnä monenlaista epämääräistä yhteistyötä sekä verkottumista ja sanoo kantanaan olevan tosiasia, että ”sotilaallisen liittoutumattomuuden aukoton toteuttaminen keskinäisriippuvuuksien maailmassa ei ole käytännössä enää täysin mahdollista”.

Kansalaiselle syntyy kysymys. Eduskunta on antamassa peruskysymyksessä erilaisen vastauksen kuin selonteko.

Presidentti Niinistö puolestaan sanoi tammikuussa: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kantavana ajatuksena on yhteistyö. Vaikka kunkin on hoidettava oma osuutensa, ei nykyajan turvallisuusuhkiin voi uskottavasti vastata yksin, muista irrallaan… Tämä on myös se syy, miksi panostamme EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen yhteistyöhön, Nato-kumppanuuteen ja pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön.”

Viime viikolla presidentti Niinistö sanoi: ”Parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä olevassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa korostetaan itsenäisen kansallisen puolustuksen merkitystä. Pidämme jatkossakin kiinni puolustuksen kulmakivistä – yleisestä asevelvollisuudesta, koko maan puolustamisesta sekä sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.”

Kuin ohimennen ulkoasiainvaliokunnan mietintö kuittaa myönteisesti Islannin ilmavalvonnan, Suomen valtiosuvereniteetista tinkimisen EU:ssa, EK:n edustuksen valtion Turvallisuuskomiteassa ja potkuja Ruotsille.

Ulkoasiainvaliokunta toteaa, ettei itse selonteossa ole arviota verkottumisen hyödyistä tai vaikutuksista. Kuitenkin valiokunta käsittelee innostuneesti ja samassa hengessä kaikkea mahdollista verkottumista ja yhteistyötä, vaikka niissä olisi kyse hyvin erilaisista asioista sotilaallisesti ja sotilasteknisesti, kotimaan ja kansainvälisen oikeuden kannalta, maantieteellisesti ja poliittisesti. Näin epämääräistä puhetta erittäin vakavista asioista ei voi hyväksyä.

Epämääräisellä verkottumisella ja yhteistyöllä puolustusratkaisuna on Suomessa oma historiansa. Vuonna 2002 Puolustusvoimat alkoi kehittää Yhdysvaltojen mallin mukaista verkostoperusteista johtamisjärjestelmää ja toimintamallia. Selonteoista välittämättä puolustushallinnon johdon kehittämismallina on ollut muokata puolustusvoimat toimimaan Naton osana visiona yhteinen puolustus. Sen odotuksessa rahoitusta on suunnattu huipputekniikkaan, jota Naton osana tarvittaisiin, mutta samalla on menetetty oman puolustuksen, erityisesti maavoimien uskottavuutta. Samalla on lisätty Natoon ja sen jäseniin keskinäisriippuvuutta, joka nyt eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mukaan heikentää mahdollisuutta liittoutumattomuuteen.

Viime vuosikymmenen kehittämistyön tuloksena Natoon sopiva armeija on jo varsin pitkällä, mutta nyt tuo visio etääntyy maan sisäisistä ja ulkoisista syistä. Ulkoasiainvaliokunnan mietinnön korostus onkin perustella epämääräistä verkottumista uudella syyllä.

Mietinnön mukaan: ”… seuraavien 5—10 vuoden aikana Yhdysvaltojen huomio kiinnittyy yhä enemmän Aasiaan. Tämä vaikuttaa myös Naton kehitykseen ja voimavaroihin Euroopassa. Arvioiden mukaan EU ei kykene sisäisten vaikeuksien vuoksi näin lyhyellä aikavälillä luomaan uskottavaa yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

Valiokunta korostaa, että Suomen tulee omassa turvallisuuspolitiikassaan ottaa tämä kehityssuunta huomioon. Valiokunta pitää kansainvälisen verkottumisen vahvistamista oleellisena tämän kehityskulun valossa”

Tämä perustelu jää historiaan. Suomen toimintaympäristön sotilaalliset verkostot uhkaavat heiketä ja Suomi ratkaisee siitä itselleen aiheutuvan ongelman verkottumalla niihin epämääräisesti entistäkin enemmän, ulkoasiainvaliokunnan omastakin mielestä ilman analyysiä sen vaikutuksista.

Naton Pohjoismaiden-Baltian sotilaspiiri?

Yleisen verkostoitumisen rinnalla lausunnolla on myös konkreettisempi alueellinen kohdennus.

Viime vuosikymmenellä Vanhasen hallitusten aikana turvallisuuspolitiikan perustana oli geopoliittinen vakaus pohjoisessa Euroopassa, pyrkien vahvistamaan kylmän sodan jälkeen syntyneitä EU- ja Nato-suhteita, naapurisuhteita ja erityistä Ruotsi-suhdetta sekä omaa uskottavaa puolustusta. Samaan kokonaisuuteen kuului myös selkeä Suomen Nato-optio.

Nyt valiokunta sanoo, että ”turvallisuuspolitiikassa korostuvat yhä enemmän geopoliittiset tavoitteet ja valtioiden yhteiset alueelliset intressit, eikä niinkään se, mihin liittoumiin kukin maa kuuluu.”  Valiokunta katsoo, että ”kansallisten intressien varmistamiseksi yhteistyötä tulisi lisätä johdonmukaisesti erityisesti Pohjoismaiden ja Baltian maiden kanssa.”

Viime vuosikymmenen vakauteen perustuneen politiikan ydin oli pitää huolta omasta uskottavasta puolustuksesta ja edesauttaa Yhdysvaltojen Naton kautta tapahtunutta vastuunkantoa Baltiasta ja Norjan-Islannin alueesta. Osa tätä politiikka oli välttää antamasta viestejä, että Suomi kykenisi tai voisi ottaa osaltaan tuota vastuuta ja tarjota näin Yhdysvalloille lisä perusteita vetäytyä alueen vastuista. Myös Ruotsi seurasi käsi kädessä tätä politiikkaa.

Tähän asti suomalaisilta peittäen, Suomi on viime vuosina kuitenkin monin tavoin kuten tihenevin sotaharjoituksin antanut osaltaan perusteita laajalle kansainväliselle keskustelulle Pohjoismaat-Baltia alueelle muodostumassa olevasta, Natoon integroituvasta sotilaspiiristä. Yhdessä Naton järjestelmiin tapahtuneen integroitumisen kanssa monet kommentaattorit ja myös poliittiset toimijat näkevät tämän merkitsevän Suomen jo tapahtunutta tosiasiallista Natoyhteyttä tai johtavan siihen.

Kuitenkaan Suomen tai minkään muun maan turvallisuus ei voi perustua toiveisiin ja siinä reaalista ovat oma puolustus tai sitovat valtiosopimukset, joilla on katetta. Kate taas tarkoittaa riittäviä harjoiteltuja joukkoja ja johtamisjärjestelmiä. Siksi Pohjoismaat-Baltia sotilaspiirin eteenpäin vienti tarkoittaisi lopulta joko alueen Natomaiden eroamista Natosta ja uutta keskinäistä valtiosopimusta tai Suomen ja Ruotsin liittymistä Natoon. Ensimmäinen vaihtoehto ei ole mahdollinen, vaikka ulkoministeri Tuomioja viittasi siihen TV:n A-studion Islantikeskustelussa. Epämääräisen verkottumisen ja syvenevän keskinäisriippuvuuden tiellä edettäessä jäljelle jää toinen vaihtoehto. Siinä tulee vastaan Suomessa presidentti Niinistön myös ainakin kenraali Makaroville antama lupaus, ettei hänen toimikaudellaan liitytä Natoon.

Tähän asti julkisessa keskustelussa on tuotu väljästi esiin, että Pohjoismaiden tai Baltian-Pohjoismaiden puolustusyhteistyö, siitä puhuminen tai verkottuminen sinänsä lisäisi Suomen turvallisuutta. Nyt asia tulee virallisesti dokumentoitua jopa kannanotoksi asti valiokunnan mietinnössä: ”Valiokunta yhtyy asiantuntijoiden näkemykseen, että Pohjoismaiden poliittisen yhteistyön tiivistäminen lisää pitkällä aikavälillä Suomen turvallisuutta mm. vahvistamalla ennaltaehkäisyä, mikäli Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen arvioitaisiin vaikuttavan tosiasiassa muiden Pohjoismaiden reagointiin.”

Vielä ennen presidentiksi tuloaan eduskunnan puhemies Sauli Niinistö varoitti turvallisuuden perustamisesta ”äänettömiin sopimuksiin” eli toiveisiin. Eduskunnan virallisessa dokumentissa tämä on nyt vahva muotoilu toisten itsenäisten maiden ja Natomaiden toiminnasta. Jokin aika sitten Norjan puolustusministeri Anne-Grete Strøm-Erichsen kommentoi julkisuudessa Ruotsin ulkoministeri Carl Bildtin vastaavan tapaista solidaarisuuslausuntoa Ruotsin puolelta sanomalla, että on epävarmaa voiko Norja Natomaana auttaa Ruotsia. Jos näin käy tässä tapauksessa, pikavaikutus Suomen turvallisuuteen olisi päinvastainen kuin lausunnossa toivotaan.

Mutta pitemmälläkin tähtäyksellä suomalaisen realismin geopoliittinen vakaus on nojannut toiminnan ennakoitavuuteen eikä epävarmuuteen. Koko Suomen sekava yhteistyö-, verkottumis- ja Pohjoismaat-Baltia -politiikka on jo nyt johtanut, ja mietinnön jälkeen johtaa lisää, odotuksiin sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa.

Rahapulan vaivaamassa Yhdysvalloissa se merkitsee yhtä lisäsyytä vetäytyä pohjoisestakin Euroopasta, koska täällä valmistaudutaan Natoon kytkeytyvän verkottumisen ja yhteistyön avulla huolehtimaan alueen turvallisuudesta. Venäjällä taas vastaava johtopäätös on käyttää lisääntyviä voimavaroja varustautumiseen sen kannalta riskinä olevaan Suomen ja Ruotsin Natosuhteen muuttumiseen. Kuten viime viikkojen tapahtumat Itämerellä kertovat, pohjoisessa Euroopassa on jo menossa sapelinkalistelukierre, eikä sen syynä ole vain yksi osapuoli.

Viime vuosikymmenen Halosen-Vanhasen linja oli oma uskottava puolustus ja Nato-optio. Nyt linja on verkottuminen ja sulautuminen Natoon ja samalla sen jäsenyyden sulkeminen.

Sekava yhteistyö- ja verkottumispolitiikka siis todennäköisimmin lisää motiivia Yhdysvaltojen etääntymiseen ja Venäjän koilliseen osan varustautumiseen, ja näin siis lisää epävakautta Suomen ympäristössä.

Taustaa

Epäilemättä viime vuosien lisääntyneen epämääräisen verkottumisen taustalla on Suomen puolustushallinnon lisäksi monien pohjoisesta Euroopasta kiinnostuneiden valtioiden pyrkimys etsiä ratkaisuja tänne Yhdysvalloista, Euroopasta ja Venäjältä vaikuttavien muutosten vuoksi.

Suomen suuri puute on nyt, että etenevän mallin taustana on keskeisesti sotilastekninen tietämys sekä Suomessa valtaan tulleen perinteisen oikeiston tunteenomainen suhtautuminen itään ja länteen. Suomella ei valtiona nyt ole selkeää, kestävää ja systemaattisesti edistettävää suunnitelmaa oman geopoliittisen ympäristön vakauden säilyttämiseksi, vaan sopeudumme muiden enemmän tai vähemmän alueen maantiedettä ja historiaa huonosti tuntevien tahojen suunnitelmiin. Kaksilla rattailla ajaminen ei ole koskaan eikä missään kestävä linja.

Itse selonteosta ja ulkoasiainvaliokunnan mietinnöstä myös näkee, että tarkastelua esimerkiksi Yhdysvaltojen politiikasta hallitsevat varsin yleisen tason olettamukset. Samalla pitkää historiaa seuraava Saksan, Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltojen keskinäisten turvallisuuspoliittisten suhteiden merkitys on jäänyt taka-alalle, vaikka myös se tulee vaikuttamaan pohjoisessa Euroopassa. Sen suhderykelmän ydin on siinä, ettei Saksa noin vain päästä Yhdysvaltoja ja Englantia karkuun Euroopasta, sillä se merkitsisi Saksan jäämistä Euroopan Unionissa turvallisuuspolitiikassa Ranskan ja sen ydinaseen dominoimaksi.

Suomen turvallisuuspolitiikan keskeinen ongelma on nyt se, että menossa on näiden suurvaltojen keskinäisten suhteiden sekä Venäjäsuhteiden muotoutuminen, ja siinä yhteydessä tehtävät ratkaisut tulevat vaikuttamaan kauas tulevaisuuteen. Siksi pitäisi varsin nopeasti palata epämääräisten verkostojen maailmasta geopoliittisen reaalipolitiikan kovalle kamaralle. Jos muista maista suurimmat ehtivät tehdä linjauksensa ja sopimuksensa, pienen maan on enää vaikea vaikuttaa maan vakaan turvallisuuden hyväksi.

Yleiskuva