Risto Volasen kotisivu

Kuva Saara Vartiaisen artikkelista Talous-Sanomissa.

Vuosi sitten pohdin pääsiäisen aikaan Talous-Sanomien Saara Vartiaisen tekstiä: ”Varo, sinustakin voi helposti tulla syntipukki. Ihmisen taipumus nostaa yksi henkilö tikunnokkaan on tyypillistä yhteisöille niin työpaikoilla, kouluissa kuin suvuissa.”

Vartiainen taas oli tutustunut Tiina Nikkolan väitöskirjaan, jonka mukaan ”ryhmän valitseman syntipukki mahdollistaa sen, että ryhmän sisäisistä ristiriidoista ei tarvitse piitata ja omaa syyttömyyttä voidaan pitää valheellisesti yllä. Syyllisen etsiminen on ryhmässä yleinen ratkaisumalli, jolla suojaudutaan omilta ahdistuksen tunteilta.”

Netissä olevista raporteista päättelin, ettei Nikkola tunne Rene Girardia tai ainakaan korosta tätä ranskalaista antropologia. Girardin mukaan syntipukit eli ihmis- ja eläinuhrit olivat ihmisen alkuvaiheissa yli maapallon kaikkialla tavallisia. Alkukantaisissa yhteisöissä keskinäinen jäljittely sekä kilpailu johtivat kaikkien sotaan kaikkia vastaan, mikä keksittiin ratkaista suuntaamalla viha johonkin yhteisön jäseneen ja myöhemmin eläinuhriin.

Saara Vartiaisen mukaan sana ”syntipukki” on peräisin Raamatusta, ja hän esittää sitaatin Jesajan kirjasta. Tarkemmin katsoen hänen siteeraamansa teksti on jo 1300 -luvulta e.Kr. tilanteesta, jolloin itse Mooses kehitti juutalaisten uhrimenot:  ”Sen pukin, jonka arpa määrää Herralle Aaron tuokoon esiin ja uhratkoon syntiuhriksi. Mutta se pukki, jonka arpa määrää Asaelille (luultavasti ”Saatanalle”), jätettäköön seisomaan Herran eteen. Sovitettavat synnit pantakoon sen kannettavaksi. Sitten se ajettakoon Asaelin luo autiomaahan.” (3. Moos.16. 9-10)

Vuosi sitten sanoin nykyihmisestä tuntuvan erikoiselta, että vastaavanlaiset uhraamiskultit olivat Mooseksen aikana käytössä läpi koko ihmisen asuttaman maailman. Jatkoin myös lukeneeni, miten mykeneläisen kauden Kreeta harjoitti tuottoisaa kauppaa myymällä nuoria naisia ihmisuhreiksi. Kreikkalaisen Dionysios -kultin keskuksessa taas uhrattiin pukki eli ”tragos”, joka sitten draaman kehittymisen myötä antoi nimensä länsimaiselle tragedialle.

Asia jäi kiinnostamaan, ja vuoden aikana olen opiskellut sitä lisää.

Uusin posti Amazonilta toi Miralda Aldhouse Greenin tutkimuksen “Dying for Gods, Human Sacrifice in Iron Age & Roman Europe”. Täytyy myöntää, että nykyihmisenä on kylmännyt käsittää, miten vielä ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina ihmisuhrit puhumattakaan eläinuhreista olivat yleisiä myös meillä Euroopassa. Viimeiset tiedot pohjoismaista ovat vuoden 1000 tienoilta. Tai miten joissakin ihailemamme klassisen Kreikan valtioissa oli osa kulttuuria valita jotenkin poikkeavia yksilöitä kuten Sokrates ihmisuhriksi, pharmakokseksi.

Vuoden aikana on monissa yhteyksissä käynyt mielessä, miten propakandistinen on ollut monille sukupolville opetettu valistuksen ja romantiikan historiakuva. Samoin on vain korostunut Olavi Paavolaisen Risti ja Hakaristi teoksen nerokkuus. Hänhän sanoo oivaltavasti, että natsisimi oli maskuliinisen pakanuuden kauden vastaisku kristinuskolle.

Saara Vartiainen oli oikeassa, että myös Jesaja puhui 600-700 lukujen vaihteessa e.Kr. uhrista, mutta tulevaa profetoiden: ”Omista teoistaan me luulimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan... Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaaksi monet, meidän pahat tekonsa hän kantaa” (Jesaja 53. 4 ja11)

Kiirastorstaina ja pitkäperjantaina voi tästä todeta olevan ajatuksellisesti lyhyt matka Jeesuksen ehtoollisen asettamiseen tai ylipappi Kaifaksen uhraamispolitiikkaan Rooman miehityshallinnon suuntaan: ”Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa tuhoutuu.” (Joh. 11. 50)

Rene Girardin yksi päähavainto on ollut, että melkein kaikissa ihmiskunnan historian uhrikulteissa itse uhri on aina katsottu syylliseksi. Hänen mukaansa tämä perinne jatkui myös, kun länsimaiseksi draamaksi  muuntuneessa tragediassa suuren virheen tehnyt sankari on syypää kohtaloonsa. Mutta Girardin mukaan juutalaisessa perinteessä alkoi jo varhain kehittyä ajatus uhrin syyttömyydestä. Siitä on esimerkki mm. Joosefin, syyttömän palvelijan tai Jobin historia sekä monet psalmit.

Tämä syyttömän sankarin historia huipentui sitten Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemisessa. Siinä syntipukin syyllistämisen valheellisuus ja lynkkaavan ihmisen oma syyllisyys sekä vastuu teoistaan alkoivat kirkastua koko ihmiskunnalle.

Luther sanoi asian pitkäperjantain saarnassaan:  ”Ne käsittävät Passion oikein, jotka Kristuksen nähdessään järkyttyvät sydämessään… Että he syvästi uskovat eivätkä koskaan epäile, että olit ainakin yksi, joka naulitsit Kristuksen… sillä hyöty Kristuksen kärsimisestä riippuu melkein kokonaan siitä, että ihminen saa tietää totuuden itsestään… Sillä sellainen asiaan syventyminen muuttaa ihmisen luonteen ja melkein kuin kasteessa hän syntyy uudeksi jälleen…”

Siihen liittyvä viesti on tuttu. Lopeta ihminen siis sinussa itsessäsi oleva taipumus olla lynkkaaja tai liittyä heihin. Käsitä oma syyllisyytesi eli vastuusi teoistasi. Lopeta kiusaamasta, vihaamasta ja olemasta väkivaltainen. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sen minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, teette myös minulle.

Luther jatkoi saarnassaan: ”Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.” Tämä vanhurskautetuksi tulemisen eli terveen psyyken saaminen yksin tästä uskosta ei ole enää kirkossakaan oikein muodissa. Valistuksen ja erityisesti edellisen paavi Benedictuksen edustaman katolisen platonismin paineissa se on jäänyt luterilaisessa teologiassa taka-alalle ja niin myös vähitellen pois jopa sanastosta.

Suomessa yhteiskuntaa ylläpitävät tavallisten ihmisten tavat saavat vielä voimaa perheissä ja tavallisessa kielessä periytyvistä kristillisten herätysliikkeiden ja sosiaalisen humanismin nuorisoseuralaisista perinteistä. Arjen ja median kiusaamisen, vihapuheen ja väkivaltaisuuden yleistyminen osaksi elämää kertoo kuitenkin taantumisesta kristinuskoa edeltäneeseen syntipukkikulttuuriin tai kulttuurittomuuteen - voisi siis sanoa barbaarisuuteen tai uuspakanuuteen.

Viime pääsiäisen jälkeen on voinut havaita tuon Lutherin ristin teologian rinnalle nousseen myös keskustelun Rene Girardin ristin antropologiasta eli kansatieteestä, termi jota Girard itsekin nyt käyttää. Hänen oma ajatuksensa on se, että hänen tutkimukseen perustuva antropologiansa osoittaa, miten ainutlaatuinen ja miten oikeassa kristillinen perinne on.

On myös alkanut vilkas keskustelu Girardin antropologian, teologian ja filosofian välillä. Yksi mielenkiintoisimmista on Girardin kommentaari Jacques Derridan esseeseen Platonin apteekki. Sen nimessä filosofi kietoo yhteen Sokrateen kohtalon ja kreikankielen pharma –johdannaiset, joista päädytään sekä syntipukkiin että lääkkeeseen.  

Saadaan nähdä, missä keskustelu etenee vuoden perästä pääsiäisenä.

Yleiskuva