Risto Volasen kotisivu

90 vuotta sitten 7. heinäkuuta 1930 Helsinkiin tuli “talonpoikaismarssi”, joka oli nousevan suomalaisen äärioikeiston ensimmäinen voimannäyttö.

Usein sanotaan, että Suomi on vakaa demokratia, mutta se johtuu siitä, että tasavallassa kumous- ja kaappausyritykset on torjuttu.

Ruotsalaisen monarkismin aikana onnistui kaksi sotilaskaappausta. Ensimmäinen oli suomalaisen Jakob Maunu Sprengtportenin tukema Kustaa III:n kaappaus vuonna 1772, jonka tuloksena syntyi Suomessa vuoteen 1919 voimassa ollut perustuslaki.  Porvoon poika, Siikajoen taistelun voittaja Carl Johan Adlercreutz puolestaan vangitsi omin käsin Kustaa IV:n talvella 1809, ja hän sai siitä palkkioksi sekä kunniaa että kartanon. Kun vuonna 2009 oli 1809 merkkivuosi, ruotsalaiset kollegani kaskuilivat, että Ruotsissa on ollut vain kaksi vallankaappausta ja nekin suomalaisten tekemiä.

Monarkismin ajan suomalais-kansalliset kumoukset ovat oma lukunsa. Ruotsin ja Venäjän ”Suomen sota” oli vielä kesken, mutta kun Aleksanteri I kutsui 30. marraskuuta 1808 luokseen suomalaisten lähetyskunnan, sen johtaja – marsalkka Mannerheimin isoisän isä – Carl Erik Mannerheim yksinkertaisesti ilmoitti edustavansa Suomen kansaa.  Marraskuun 14. päivänä 1917 taas oli vaikea tilanne, kun bolsevikit olivat ottaneet vallan Pietarissa ja Suomen sosialistit uhkasivat tehdä saman Helsingissä. Santeri Alkio ehdotti ratkaisuksi, että eduskunta ottaa ylimmän vallan itselleen. Niin tehtiin, Suomi oli itsenäinen, ja sosialistinen vallankumous heti perään peruttiin.

Tunnettujen mutkien jälkeen P.E. Svinhufvudin senaatti julkisti 4. joulukuuta itsenäisyyden ja antoi samalla eduskunnalle esityksen tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi. Pari päivää myöhemmin eduskunta vahvisti julistuksen.

"Suomen synty" ja "Nuori Suomi" -teokset osoittavat todeksi John Locken ja K.J. Ståhlbergin valtio- ja oikeus-opin Suomen parlamentaarisen demokratian kehittymisestä käytännöllisen järjen kokemusten ja kansansivistyksen pohjalta. Ensin kansa ottaa hallintaansa parlamentin ja sitten parlamentti hallituksen. Valta kuuluu kansalle jota edustaa itseään hallitseva demokraattisesti valittu eduskunta. Näin syntynyt itsenäinen parlamentaarinen demokratia on ollut luja torjumaan kaappaukset ja kumoukset, vaikka yrityksistä ei ole ollut puutetta. Niitä ei myöskään tarvinnut odottaa.

Jo tammikuussa 1918 tasavallassa ajettiin kaksilla raiteilla. Eduskunnan perustuslakivaliokunta käsitteli Säätytalossa 4. joulukuuta annettua esitystä tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi, ja sen sosialidemokraattiset jäsenet kuten O.W. Kuusinen pistäytyivät välillä SDP:n ryhmähuoneessa päättämässä 27. tammikuuta alkaneesta sosialistisesta vallankumouksesta. Sattui kuitenkin niin, että sinisilmäiset porvarit olivat lähettäneet jo yhden vallankumouksen kokeneen kenraali Mannerheimin Vaasaan, ja hän aloitti siellä omin päin kumouksen torjumisen eli käytännössä vapaussodan.

Yritykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Vallankumouksen tultua torjutuksi oikeisto alkoi ajaa monarkiaa ja saksalaista kuningasta. Maalaisliitto ja jäljellä olleet nuorsuomalaiset eivät siihen taipuneet. Niinpä monarkistit valitsivat 9. lokakuuta saksalaisen kuninkaan vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella sen kuninkaalle antamin lähes itsevaltiaan valtuuksin. Tasavaltalaisten viivytys ja Saksan tappio torjuivat sen yrityksen.

Kesällä 1919 valtionhoitaja Mannerheim suunnitteli oikeistoaktivistien – erityisesti Jörn Donnerin isän Kai Donnerin – ideoimaa vallankaappausta Pietariin suuntautuvan hyökkäyksen tueksi. Se taas tuli sisäisesti torjutuksi laidasta laitaan ja ulkoisesti Englannin ulkoministeriön tuella.

Tasavaltainen Suomi alkoi rauhoittua, mutta ei laidoilta. Vallankumouksen tappiosta ja sen jälkeisestä kohtelusta katkerat olivat valmiita yrittämään uudelleen, mutta se ei sopinut Leninin ja Stalinin Venäjän luoteisrajaa rauhoittavaan geopolitiikkaan. Lohdutukseksi paenneet laitettiin rakentamaan sosialismia Itä-Karjalaan ja kotimaahan jääneet haastamaan tannerilaisia sosialidemokraatteja ja provosoimaan porvareita. Vuosien 1918-1919 oikeiston vanha valta taas organisoitui puolustamaan omia asemiaan ja kokomaan riveihinsä kommunisteja ja koko vasemmistoa pelkääviä kansalaisia.

Tulostakin syntyi monine kansalaiskokouksineen 1920 -luvun loppuun mennessä.

Ensimmäisten äärioikeiston ja äärivasemmiston törmäysten joukossa oli marraskuussa 1929 Lapualle tulleiden nuorten punapaitojen ja paikallisten nuorten tappelu. Sitä seurasi Lapuan ensimmäinen kansalaiskokous ja lähetystö Helsinkiin kommunismin vastustamisen vielä tuolloin laillisen menon merkeissä. Mutta se tuli kuin tilauksesta valmiiksi organisoituneelle herrasväen äärioikeistolle, joka ryntäsi mukaan ja pääsi pian tosiasialliseen johtoon.

Sitä taas seurasi ensin Etelä-Pohjanmaalla maakunnan jako kahteen ja vuosien kamppailu Vihtori Kosolan johtamien lapuanliikeläisten ja Ilkan päätoimittajaksi tulleen Artturi Leinosen johtamien tasavaltalaisten maalaisliittolaisten välillä. Sama jako ja maalaisliittolaisten parlamentaarisen demokratian puolustaminen levisi koko maahan. Ensimmäinen väkivaltaisuus oli 27. maaliskuuta 1930 vaasalaisen ”Työn äänen” kirjapainon särkeminen. Sitä seurasi useita vuosia vasemmistolaisten kyydityksiä ja myös useita murhia, joiden selvittämisen tehottomuudessa tuli esiin myös silloisen poliisi- ja oikeushallinnon asenne.

Runsaan 12 000 miehen talonpoikasmarssi Helsinkiin 7. heinäkuuta oli osa tätä äärioikeiston projektia. Sen järjestelystä vastanneeseen 31 henkiseen valtuuskuntaan kuului 5 pankinjohtajaa, 4 pappia, 4 upseeria, 6 yritysjohtajaa, 4 yliopistomiestä ja 6 maanviljelijää. Eduskunnan painostamisen tiivisti Lapuan liikkeen johtoryhmään kuulunut rovasti Kaarlo Kares marssin jälkeen 22. heinäkuuta: ”On muistettava, että sittenkin on kysymyksessä eräänlainen vallankumous, samanlainen kuin suoritettiin vapaudenajan loppuhetkellä Ruotsissa (em. Kustaa III:n kaappaus 1772). Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa.”

Lapuan liike sai läpi monia kommunistien vastaisia vaatimuksia, mutta eduskunnan sisäiseen tai sen "puolueiden itsevaltaan” eduskunnassa se ei pystynyt.

Heinäkuun 1930 jälkeen kyyditysten vauhti kiihtyi ja ne huipentuivat 14. lokakuuta ensimmäisen presidentin K.J. Stålbergin kyyditykseen, jonka taustalta löytyi armeijan yleisesikunnan johtoa. Tämä oli jo liikaa monille myötämielisille, mutta se ei pysäyttänyt. Oikeistoradikalismin eli suomalaisen fasismin huipentuma oli 28.-29. helmikuuta 1932 Mäntsälän kapina, jonka taltuttivat presidentti P.E. Svinhufvud sekä suojeluskuntien tasavaltalaiset maalaisliittolaiset vastustamalla mukaan menoa.

Lopullisen iskun äärioikeistolle antoi kesän 1933 eduskuntavaalit, joissa Lapuan liikettä jatkaneen IKL:n ja Kokoomuksen vaaliliitossa Kokoomus menetti 24 paikkaa verrattuna edellisissä vaaleissa yksin saamiinsa paikkoihin. Pankinjohtaja J.K. Paasikivi palasi politiikkaan laittamaan vanhaa puoluettaan järjestykseen ja irrottamaan sitä äärioikeistosta.

Valtaa itselleen parlamentaariselta demokratialta ottava liike etenee aina ja kaikkialla siihen asti kuin se päättäväisesti torjutaan - oli Urho Kekkosenkin "Demokratian itsepuolutuksen" ajatus.

Omalla tavallaan kumousyrityksiin kuului myös O.W. Kuusisen Terijoen hallitus talvisodan alkaessa 1939. Parhaiten O.W. Kuusisen hankkeista kuitenkin onnistui – vaikka ei torjunnan vuoksi loppuun asti – hänen ja hänen seuraajiensa kolmas yritys 1960 ja 1970 -luvuilla. Silloin kylmän sodan ja läntisen opiskelijamaailman kuohunnan kärjistyneessä ilmapiirissä marxilaisuus sai Suomen opiskelijoiden keskuudessa uskomattoman nopean ja laajan kannatuksen. Sen merkitystä ovat jälkeenpäin vähätelleet lähinnä ne, jotka menivät mukaan ja ne, jotka eivät uskaltaneet vastustaa.

Kuten tunnettua opiskelijamarxilaiset eivät menestyneet demokraattisessa politiikassa, ja Neuvostoliiton romahtaminen viimeisteli siltä osin lopun koko hankkeelle. Monet tarkistivat kantansa, mutta monet jäivät ja menivät aatteineen yliopistojen tiedekuntiin, mediaan ja kulttuurin instituutioihin. On niitäkin, jotka ovat yhä avoimesti marxilaisia, mutta enemmän on niitä, jotka kehittivät taustaltaan marxilaisesta ajattelusta uusia post-marxilaisia universalistisia anti-demokraattisia versioita.

Läpi historian äärivasemmistolaisten ja äärioikeistolaisten perustelu vallan kumoamiselle tai kaappaamiselle on ollut, että heillä on joku koko ihmiskunnalle pätevä universaali tieto tai suurempi asia, joka oikeuttaa ottamaan vallan demokraattiselta parlamentilta tai ainakin alistamaan sen valvontaan. Keisarin ja kuninkaan vallan vuosisatainen perustelu oli se, että hän edustaa maan päällä universaalia oikeaa jumalallista järjestystä. Marxilaisten perustelu on ihmisen kommunismiin suuntautuva ”lajiolemus” (Gattungswesen), jonka parhaiten tuntee työväenluokan etujoukkoa edustava kommunistinen puolue. Natsien suuntauksista Martin Heideggerin perustelu Hitlerin vallalle oli pääsy hänen johdollaan ihmisen alkuperäiseen ”autenttiseen olemiseen”. Lapualaisten perustelu ”eduskuntapuolueiden itsevallan kumoamiselle” oli isänmaan pelastaminen kommunismilta.

Marxilaisuuden ajauduttua kriisiin vasemmistolaisessa poliittisessa ja oikeusteoriassa tuli keskeiseksi Frankfurtin ”kriittinen koulu”, jonka keskeiset ajattelijat ammensivat yhä Marxista mutta myös Immanuel Kantin kaikille yhteisestä rationalismista ja erilaisista positivistis-empiristisistä tutkimuksen teorioista. Yksi esimerkki oli - nyt uusimmassa kirjassaan jälleen itseään revisioivan - Jürgen Habermasin ajattelu, jonka mukaan tieteellisiesti todennettavissa olevien perustelujen ”diskurssi” vie politiikassa yleiseen rationaalin konsensukseen – ja jatkossa Euroopan täyteen yhdentymiseen. Immanuel Kantin mukaan sama tie löytyy kaikille ihmisille yhteisestä ja perusteiltaan samanlaisesta järjestä.

Näin Marxin universaalista lajiolemuksesta oli lyhyt matka uusiin kansallista parlamentaarista demokratiaa ylempänä oleviin universalistisiin käsityksiin esimerkiksi kansainvälisessä oikeudessa, ihmisoikeuksissa ja EU -oikeudessa – ajattelutapa johon monet 1970 -luvulla aloittaneet professorit ovat kouluttaneet uutta sukupolvea. Oma lukunsa suomalaistenkin yliopistojen todellisuutta ovat myös sekaan mahtuneet "post-modernit" kaikki kelpaa vastareaktiot marxilaisuudelle ja yhden ainoan metodin positivismille.

Suomalaisen parlamentaarisen demokratian mukaan perustuslain pohjalta toimiva eduskunta määrittää lakeina suvereenin valtion käsityksen oikeasta ja kansainvälinen tai EU -oikeus syntyy tällaisten valtioiden sopimuksilla – joihin sitoudutaan ja joiden suhde ongelmatilanteessa valtion omaan perustuslakiin jää valtion itsensä tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Mikä juuri nyt sattuu olemaan ajankohtainen kysymys pohdittaessa Suomen kantaa Saksan ja komission koronapakettiin.

Post-marxilaisen universalismin erilaiset muodot taas lähtevät itse kehittämistään ja tulkitsemistaan demokraattisen valtion eduskuntaa ylemmistä perusteista. Esimerkiksi siihen koulutettu ja samaistuva Valtiosyyttäjä haluaa nyt puolestaan kumota "eduskuntapuolueiden itsevallan" eli tavoittelee itselleen oikeutta valvoa eduskunnan sisäistä toimintaa - kuten myös demokraattisten kansalaisten identiteettiä muodostavaa mutta omiin käsitteisiinsä sopimatonta kulttuuria.

Näin on paradoksaalisesti tultu nyt etenevään uustotalitääriseen ajatteluun, joka pyrkii ottamaan demokraattista valtiota haltuunsa sisältä päin tarvitsematta marssia Senaatin torille.

Yleiskuva