Tänään 24. helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä, jolla on oma Suomenkin kohtaloihin kietoutuva historiansa keväältä 1918 - jota Suomessa on poliittisesti epäkorrektia muistaa.
Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen jatkuessa 7. helmikuuta 1918 tunnelma oli kumminkin puolin surrealistinen. Trotskilla oli Leninin kanssa sovittu suunnitelma poistua sopivassa tilanteessa ilman sopimusta. Von Kühlmannilla ja Czerninillä oli Berliinin kokouksen päätös tehdä ensin sopimus Kiovan radan kanssa ja esittää sitten vuorokauden sisällä uhkavaatimus Trotskille.
Trotskin protestoidessa keskusvallat ja Kiovan radan Ukraina neuvottelivat rauhansopimuksen, joka allekirjoitettiin 9. helmikuuta Berliinissä sovitun mukaisena. Vastoin Berliinin päätöstä von Kühlmann ja Czernin aloittivat kuitenkin senkin jälkeen epävirallisen yhteydenpidon Trotskin kanssa mahdollisesta kompromissista. Trotski vedätti ammattitaidollaan ja antoi ymmärtää, että sopimus voisi olla mahdollinen. Von Kühlmann oli jälleen koukussa.
Sitten tuli pommi.
Saksan radiotiedustelu Königsbergissä sieppasi Tsarskoje Selosta tulleen radiolähetyksen, joka kehotti saksalaisia sotilaita murhaamaan keisarinsa ja upseerinsa sekä tekemään itsenäisesti rauhan bolsevikkien kanssa. Keisarin luona oli juuri käynyt vielä Venäjän hallitseman Viron ja Liivinmaan maanomistajien lähetystö pyytämässä suojelua. Saksan pääesikunta lisäsi löylyä, ja hurjistunut keisari sähkötti von Kühlmannille määräyksen esittää aikaisempien vaatimusten lisäksi ultimaatumi Venäjän täydellisestä poistumisesta myös Liivinmaalta ja Virosta.
Von Kühlmann vastasi keisarille, ettei hetki ole sopiva ja vaati Saksaa luopumaan Liivinmaan ja Viron valtaamisesta ja jopa Suomen sotilaallisesta avustamisesta. Keisarin vaatimus tulkittaisi interventioksi Venäjän konservatiivien puolesta. Se suututtaisi vasemmisto-opposition Saksassa, Itävallassa ja monissa muissa maissa. Se tekisi Venäjästä Saksan pysyvän vihollisen. Jos keisari vaatii uudelleen, hän saa etsiä uuden ulkoministerin. Keisari ei vaatinut ja perui näin päätöksensä.
Mutta nyt Trotski päätteli, että hänen vuoronsa on tullut. Helmikuun 9. päivän yöllä Lenin ja Stalin hyväksyivät sähkeitse, mitä tuleman piti. Seuraavan päivän istunnossa von Kühlmann aloitti arvostelemalla Trotskia keisaria uhanneesta radiolähetyksestä. Trotski vastasi, ettei tiennyt siitä mitään ja jatkoi, että ”ratkaiseva hetki on tullut”. Tätä seurasi korkealentoinen hyökkäys kaikkia ja erityisesti Saksan ja Itävallan kapitalisteja vastaan ja puhe koko maailman työväen puolesta. Paikalla olleet ajattelivat tämän olevan johdantoa keskusvaltojen rauhanehtojen hyväksymiselle.
Mutta sitten kuultiin jotakin odottamatonta: ”Meidän armeijamme ja kansamme jättää sodan.” Meidän viljelijämme palaavat rauhassa viljelemään maanomistajilta saamaansa maata. Meidän työläisemme palaavat tehtaisiinsa. Yhdessä he luovat sosialistisen valtion. ”Me lopetamme sodan. Me julistamme tämän tosiasian kaikille hallituksille ja kansoille. Me annamme käskyn demobilisoida… Uskomme, että muut kansat seuraavat esimerkkiämme… Me lopetamme sodan, mutta kieltäydymme allekirjoittamasta rauhansopimusta.”
”Unerhört!” huusi Hoffmann, ja hän kertoo muistelmissaan, että ”tyrmistys oli täydellinen”. Hänen sotilaallinen johtopäätöksensä oli, että sota siis jatkuu, ja nyt mennään pitkälle. Mutta paikalla olleiden Saksan, Itävalta-Unkarin, Turkin ja Bulgarian ulkoministereiden kanta oli aivan toinen: ”Vaikka Trotskin julistus ei olekaan rauhansopimus, se kuitenkin muodostaa rauhan osapuolten välille.” Trotski näytti laskeneen oikein.
Itse asiassa tilanne muistuttikin von Kühlmannin pitkäaikaista ja vielä viime hetkillä omin luvin yrittämää tavoitetta. Rajaviivaksi jäisi nyt silloinen rintamalinja Viron saarilta ja Riiasta etelään, ja sehän oli jo kevään 1917 ja joulukuun 19. päivän Kreuznachin sotatavoitteiden mukainen ratkaisu. Voimat voitaisi heti keskittää länsirintamalle, eikä kotimaan ja kansainvälisellä mielipiteellä pitäisi olla suurtakaan huomauttamista.
Itävallan ulkoministeri Czerninin kannalta taas Trotskin lähtö antoi vastauksen Itävallan sisäisten levottomuuksien vaatimaan rauhaan, juuri kuten Trotski oli laskenut. Itävallan valtuuskunta sähköttikin Wieniin, että rauhansopimus on tehty. Kuultuaan ensimmäiset kommentit Trotski lähetti määräyksen Venäjän joukkojen vetämisestä rintamilta. Lenin peruutti sen heti perään, sanoen Saksan petkuttavan. Sen taas Trotskin kannattajat peruivat. Suomessakin olleet venäläiset joukot olivat hämmennyksen vallassa. Ja pian olisivat myös kansavaltuuskunnan suomalaiset toverit.
Saksan sotilasjohto ei kuitenkaan innostunut von Kühlmannin johtopäätöksestä. Tapansa mukaan keisari kuunteli sitä ja ajatteli puolestaan Venäjän petkuttavan. Hän kutsui kruununneuvoston koolle Homburgiin 13. helmikuuta.
Suomen historian kannalta voi jälleen pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos von Kühlmannin ja Czerninin kanta olisi Saksassa voittanut.
Nyt mennään pitkälle, entä Suomi ja Viro
Homburgissa pidettyyn kruununneuvostoon kokoontuivat jälleen keisari sekä sotilas- ja siviilijohto. Hindenburg ja Ludendorff vaativat nopeata etenemistä Pietariin niin, että sinne saadaan Saksan rauhanehdot hyväksyvä hallitus. Ukraina, Liivinmaa ja Viro tulisi miehittää välittömästi. Ulkoministeri von Kühlmann jatkoi pidättyvää linjaansa tutuin argumentein. Lisäksi eteneminen vain nostattaisi venäläistä nationalismia Saksaa vastaan. Hänen mukaansa Venäjä ei myöskään pitkään sietäisi motittamista pois Itämereltä menettämällä Suomenlahden rannat. Koottuaan voimansa se tulisi takaisin.
Keisari halusi kumota bolsevikkihallituksen ja edetä. Hän perusteli kantaansa, että muutoin Englanti ja Yhdysvallat saavat idässä vaikutusvaltaa ja yhdessä Venäjän kanssa muodostavat pysyvästi suuren vaaran Saksalle. Viron ja Liivinmaan valtaus edistäisi Pietarissa vastavallankumousta. Hänellä oli myös valmiina tutun autonomiapolitiikan mukainen poliittinen taktiikka, jota sovellettaisi myös Suomeen ja Ukrainaan: ”Ei uutta sotaa vaan avunantoa.”
Keisarin mukaan saksalaisten on miehitettävä poliisioperaationa Ukraina, Liivinmaa, Viro ja nyt myös Suomi ihmisyyden nimissä ja huligaaneja vastaan. Suomi tuli nyt ensimmäistä kertaa virallisesti mukaan Saksan tavoitteisiin. Ajatus jalomielisestä avunannosta pehmitti myös vastahakoisen kansleri von Hertlingin: ”Meidän on siis saatava avunpyyntöjä, ja voimme jatkaa keskustelua.” ”On siis löydettävä hyvät ikkunaverhot… Niiden on oltava täällä 18. helmikuuta”, jatkoi keisari. Aselepo loppuisi 17. helmikuuta, ja Saksan eteneminen alkaisi seuraavana päivänä.
Ludendorff kertoi jo saneensa avunpyynnön Riikasta.
Von Hertling oli huolissaan valtiopäivien reaktiosta ja halusi hallituksen uskottavuuden tueksi vetoomukset myös Suomesta ja Ukrainasta. Seuraavana päivänä 14. helmikuuta pääesikunnan poliittisen osaston päällikkö
salaneuvos Ernst von Hülsen tulikin Berliinissä tapaamaan Edvard Hjeltiä. Hän ”ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehottaa minua aikaisempiin
esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä [avunpyyntö Saksalle, RV] laadittiin yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo
samana päivänä sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille”.
Hjelt oli huolissaan ottamastaan vastuusta, mutta
siihen toi huojennusta 19. helmikuuta Vaasasta senaattori Heikki Renvallilta tullut kirje: ”Teillä on oikeus tiedustella, jos se näyttää otolliselta, eikö Saksa suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään
suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostutusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- ym. osastoja. Saksa voisi varmasti
näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria pakottaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane suurempia vaikeuksia.” Lisää
helpotusta Hjeltille toi pitkään matkalla viipynyt Svinhufvudin jo 15. helmikuuta Helsingissä päiväämä kirje, jonka koskettava perustelu päättyi vetoomukseen: ”Pääasia on, että saamme pikaista apua
Etelä-Suomeen.”
Asia ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Ulkoministeri von Kühlmann jatkoi oman politiikkansa siilipuolustusta, ja Suomi oli erikoisoperaatio, joka vaati vielä sekä teknisesti monimutkaisen valmistelun että toteutuspäätöksen.
Suomenlahden eteläpuolella Ludendorffin divisioonat olivat kuitenkin jo ryhmittyneet etenemään. Saksa julkisti 16. helmikuuta tulkintansa, että Trotskin lausunto Brest-Litovskissa merkitsi aselevon loppua ja sodan jatkumista 18. päivänä klo 12.00. Saman päivän aamuna Pietarissa kokoontui bolsevikkien keskuskomitea. Trotski raportoi sekä Saksan julistuksen, että ensimmäiset havainnot sen joukkojen valmistautumisesta etenemään. Sitä seurasi jälleen Leninin, Trotskin ja Buharinin sanasota, joka päättyi äänestyksessä 6–7 rauhanneuvotteluiden jatkamista vaatineen Leninin tappioon.
Saman päivän iltana Saksan joukot ylittivät aselepolinjan. Nyt kaikki näkivät aseen bolsevikkien ohimolla, ja Leninin kanssa sovitun mukaisesti Trotski vaihtoi puolta. Sanoja ei säästetty nytkään,
mutta nyt äänestyksessä voitti 7–5 Leninin ja Trotskin sopima kanta lähettää Saksan hallitukselle tarjous tehdä välittömästi rauha. Tarvittiin vielä päivä nyt sekä Leninin että
Trotskin jyriseviä puheita kaikissa mahdollisissa Pietarin vallankumouksellisissa elimissä. Heidän voitettuaan niukat äänestykset Berliiniin sähkötettiin puolen yön aikaan, että Venäjä on valmis allekirjoittaman
rauhansopimuksen Saksan Brest-Litovskissa esittämien vaatimusten mukaisena: ”... nykyisissä olosuhteissa kansankomissaarien neuvosto on pakotettu hyväksymään rauhansopimuksen neljän vallan delegaation Brest-Litovskissa esittämän
mukaisena.”
Tässä vaiheessa Kullervo Mannerin Suomen vallankumoushallitukselle alkoi käydä selväksi, että vallankumoukseen painostaneet ja aseistaneet venäläiset toverit olivat jättäneet heidän saksalaisten ja käytännössä Svinhufvudin hallituksen armoille, mutta periksi ei annettu. Yrjö Sirola alkoi varoitella tappiosta, mutta lupasi sen olevan työväenluokan siveellinen voitto. Vallankumouksen punakaarteille annettiin käsky yleishyökkäykseen 3. maaliskuuta eli samana päivänä kuin Brest-Litovskissa solmittiin Suomen vallankumouksen tappion lopullisesti sinetöinyt rauha.
Liikkeelle päästyään Saksa ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten Lenin oli ennustanut. Se eteni helposti ja vauhdikkaasti junilla, autoilla ja hevosilla lopulta pohjoisessa Narvaan ja sieltä alkaen linjalle Valkovenäjän sekä Ukrainan itäraja ja Asovanmeren pohjoisrannikko.
Saksalaiset valtasivat Kiovan 21. helmikuuta ja Tallinnan 25. helmikuuta. Tallinnassa venäläisten poistumisen ja saksalaisten tulon väliin jäi yksi päivä Virolle
julistautua itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Sen jälkeen Saksa ottikin Virossa vallan aina 11. marraskuuta aselevon jälkeen 19. marraskuuta tehtyyn sopimukseen asti. Sen jälkeen Venäjän ja
Viron punaisten joukot valloittavat Narvan 29. marraskuuta, ja edessä oli Viron vapaussota.
Helsingin ja Pietarin tiellä mutkia matkassa
Helmikuussa 1918 oli yleinen odotus, että Saksan tavoitteena oli Pietari.
”Saksalaisten uudelleen aloittama hyökkäys helpottaa suuresti meidän taisteluamme… Pelkään vain ettemme ehdi Pietariin ennen heitä ja sinne meidän olisi päästävä. – Sydämelliset
terveiset!”, kirjoitti Mannerheim Seinäjoelta Johan veljelleen Tukholmaan 21. helmikuuta.
Berliinissä von Hülsenillä oli 20. helmikuuta jälleen asiaa Hjeltille. Ludendorff kutsui nyt päämajaan Kreuznachiin. Se oli yksi niistä historian tarjouksista, joista ei kieltäydytä. Seuraavana aamuna 21. helmikuuta Hjelt sekä M. Gripenberg olivat Ludendorffin työhuoneessa. Kenraali kätteli, pyysi istumaan ja kertoi, että ”armeijan ylijohto oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassanne antaakseen apunsa sen vapauttamiseksi bolsevikkien vallasta.” Tiedosta kiittävälle Hjeltille se oli Saksan myönteinen vastaus hänen Suomen puolesta esittämään avunpyyntöön, jonka Saksa itse oli pyytänyt lähettämään. Mutta Ludendorffille se oli myös osa Saksan vastauksen valmistelua 18.–19. päivien välisenä yönä Pietarista saapuneeseen viestiin jatkaa rauhanneuvotteluja.
Ludendorff perusteli kiireen pitoa: ”Niin kauan kuin neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia… Muutaman päivän kuluttua saattoi tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto esittää epäilyksiään.” Siitä parin päivän ikkunasta piti siis nyt päästä saamaan ratkaisu etenemisestä Suomeen.
Homburgin kruununneuvosto oli päättänyt Suomen kuuluvan sotatavoitteisiin, nyt Kreuznachissa valmisteltiin niiden mukaisesti myös Suomen liittämistä ultimaatumiin Venäjälle. Muiden alueellisten sotatavoitteiden osalta Saksa oli jo Suomenlahden eteläpuolella etenemässä, mutta Suomen osalta tarvittaisi vielä monia konkreettisia päätöksiä ja valmisteluja. Tässä tilanteessa Ludendorffin huoli Hjeltille oli että, jos Venäjää nyt vaaditaan poistumaan Suomesta, kelpaisiko apu varmasti Suomelle? Ludendorffin huoli oli oman ulkoministeriönsäkin vuoksi aiheellinen, sillä vielä 3. maaliskuuta tehdyn rauhansopimuksen jälkeenkin von Kühlmann vetosi jälleen varovaisuuteen, nyt sopimuksen ratifioinnin varmistamiseksi valtiopäivillä 14. maaliskuuta. Eikä muistakaan poliitikosta hallituksessa ja valtiopäivillä voinut olla varma.
Ludendorff kertoi 21. päivän tapaamisessa Hjeltille Saksan suunnittelevan ensin Ahvenanmaan miehittämistä ja kysyi, sopiiko se Suomelle. Hjelt
”katsoi voivansa vakuuttaa”, että sitä tervehdittäisi ilomielin. Ludendorff jatkoi, että niin voidaan tehdä jo ensi viikolla. Jotta asia pysyisi salassa Ruotsilta, asia ilmoitetaan Mannerheimille vähän ennen maihin
laskemista. Mannerheim saisi sitten määrätä, mihin sen jälkeen viisi kuusi pataljoonaa nousisi Suomessa maihin. ”Yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläisten sotilasjoukkojen
karkottamiseksi. Niiden kokemusten perusteella, joita on saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan varsin yksinkertaiseksi.”
Suomalaisille tulisi kertoa, että saksalaiset saapuvat ystävinä. On vaara, että vastoin armeijan kantaa lähiaikoina Venäjän kanssa solmitaan välirauha, ja siksi on ollut tärkeätä, että Suomi itse pyytää apujoukon saapumista. Näin ei ole kyse konfliktin jatkumisesta Venäjän kanssa vaan itsenäisen Suomen ja Saksan yhteistyöstä, jossa Saksa poliisitoimena auttaa apua pyytänyttä itsenäistä valtiota. Joka tapauksessa rauhansopimukseen tulee määräys venäläisten poistumisesta.
Hjelt hyväksyi siltä istumalta 21. helmikuuta Ludendorffin suunnitelmat ja kiitti niistä sydämellisesti. Keskustelun jälkeen oli Hindenburgin isännöimä päivällinen suomalaisille ja esikunnan korkeimmille upseereille. Siinä välissä Hjelt näki keisarin käyneen tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia. Tuossa tilanteessa Saksan kolme päättäjää ovat varmistaneet keskenään, että Suomen osalta asia on selvä. Apua annetaan Suomelle ja se myös kelpaa.
Hjelt istui marsalkan oikealla puolella, ja tämä kertoi olevan ilahduttavaa voida viimeinkin auttaa Suomea. Elettiin helmikuun 21. päivää, jolloin Saksa eteni kolmatta päivää itärintamalla. Hjelt kysyi, kuinka pitkälle Saksa aikoo edetä. ”Ainakin Narvan linjalle,” vastasi Hindenburg. Hindenburgin muistelmien perusteella voi tunnistaa, että tuossa tilanteessa Saksan sotilasjohdon ajatuksena oli eteneminen uusiin lähtökuoppiin myös Suomenlahden pohjoispuolelle Viipurin linjalle.
Hjelt kertoo muistelmissaan: ”Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan
äkkiarvaamatta, ja mikäli minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä, voimatta herättää jakamatonta tunnustusta.”
Niin kävikin. Hjeltin 21. helmikuuta lähettämä kuriiri oli perillä Vaasassa vasta 2. maaliskuuta, ja sen seurauksena itsenäisen Suomen tasavallan joukkojen ylipäällikkö Mannerheim raivostui ja ilmoitti eroavansa. Päivän mietittyään hän kuitenkin perui eronsa.
24. helmi, 2021