Risto Volasen kotisivu

Tänään 15. marraskuuta tulee kuluneeksi 103 vuotta siitä, kun Suomen eduskunta päätti irrottautua Venäjästä. Päivä voisi aivan hyvin olla itsenäisyyspäivä. Harvoin yhden miehen henkilökohtainen panos on muutamien tuntien aikana vaikuttanut maan historiaan niin paljon kuin silloin.

Lenin oli julistanut vallankumouksen 7. marraskuuta. Suomen uuden eduskunnan ensimmäinen istunto oli ollut 2. marraskuuta, ja siinä oli valittu puhemiehistöksi Johannes Lundson, Lauri Ingman ja Santeri Alkio. Se oli kokoontunut heti 7. päivän iltana ja päätynyt ajatukseen, että tulisi valita kolmen hengen valtionhoitajakunta ottamaan vallankumouksen kaataman keisarin valta.

Samaan aikaan sosialidemokraattien piirissä vastustettiin jyrkästi valtionhoitajakuntaa ja Suomessa olevien venäläisten bolsevististen sotilasneuvostojen painostaessa kiisteltiin, mitä tehdään. Ratkaisuksi tuli julistaa yleislakko alkamaan keskiyöllä 14. marraskuuta ja johdon niukan enemmistön tavoitteena oli sen jatkaminen vallankumoukseksi.

Kun ajatus valtionhoitajakunnasta sai jyrkkää vastustusta, Alkio luopui siitä ja eduskunnan puhemiehistön enemmistö eli Lundson ja Ingman esittivät 15. marraskuuta, että ”keisarin ja suuriruhtinaan vallan käyttäminen annetaan Suomen senaatin ratkaistavaksi”. Senkin hyväksyminen olisi varmistanut yleislakkoa seuraavan vallankumousaskeleen. Esimerkiksi jyväskyläläinen Sorretun Voima uutisoi jo 14. marraskuuta: ”Vallankumous Suomessa. Suurlakko alkanut viime yönä kello 12. Työt lopetettu kaikkialla maassa työväestön oikeutettujen vaatimusten tukemiseksi. Työväen järjestyskaartit ottaneet järjestyksen ylläpidon huostaansa.” Tilanne oli sama useimmissa kaupungeissa.

Heimolan lämpötila oli korkealla, kun Alkio teki Ludsonin ja Ingmanin esitykseen vastaehdotuksen: ”Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.”

Eduskunnan pöytäkirja kertoo historiallisesta päätöksestä:

”Äänestys ja päätös:

Puhemies: Ken hyväksyy puhemiehistön ehdotuksen, äänestää ”jaa'', jos ”ei" voittaa, on ed. Alkion ehdotus hyväksytty.

Äänestyksessä annetaan 68 jaa ja 127 ei-ääntä.

Puhemies: Eduskunta on siis päättänyt hyväksyä ed. Alkion ehdotuksen. (Kättentaputuksia, hyvä-huutoja eduskunnasta ja lehtereiltä.)”

Alkion pelisilmä piti myös tämän jälkeen. Hän esitti, että istuntoa jatketaan ja käsitellään kuntalakien ja kahdeksan tunnin työaikalain vahvistaminen. Kyseessä oli koko vuoden politiikan yhden umpisolmun avaaminen. Kesällä eduskunta oli hyväksynyt kuntalait ja kahdeksantuntisen työaikalain, mutta kun se itse oli myös valtalailla julistanut Venäjän väliaikaisen hallituksen pois viralta sisäisissä asioissa, ei ollut korkeinta valtaa, joka olisi voinut vahvistaa lait. Nyt eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi, joten se saattoi myös vahvistaa nämä lait.

Oikealta vastustettiin Alkion esitystä, ja hän vastasi esittämällä tilannekuvan: ”Minä en pelkää henkilökohtaisesti niitä uhkauksia, joita eduskuntaa vastaan on tehty. Mutta minun täytyy sanoa, että minä vakavasti pelkään k a n s a l a i s s o t a a.” Puolen yön aikoihin eduskunta päätti kokoontua samana yönä 1.40 ja se vahvisti lait 2.40.

Nyt eduskunta oli ratkaissut vuoden kipeimmät kysymykset, valtalain radikalisoidun version, kahdeksantuntisen työaikalain ja kunnallislain.

Saman päivän aamuna aseistautuneet vallankumousneuvoston edustajat valtasivat Säätytalon, joka oli eduskunnan valiokuntien ja ryhmien kokoontumispaikka. Se oli osa yleislakkoa mutta myös aamuyön päätöstä toteuttaa Suomessa vallankumous äänin 14-11. Mutta sitten kaksi tuntia myöhemmin sama vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti peruuttaa vallankumouksen äänin 13-12, puoltaan vaihatneiden perustellessa valtalain, työaikalain ja kunnallislain tulleen voimaan eduskunnan päätöksellä. Sen perään niukkaan enemmistöön kuuluneet alkoivat ajaa yleislakon lopettamista. Katkerien keskusteluiden jälkeen julistettiin ”lakon päättyvän, mutta vallankumouksen jatkuvan”.

Pietarissa ei innostuttu suomalaisten tovereiden epäröinnistä. Kun heidän edustajansa joulukuussa menivät tapaamaan Leniniä, tämä vinoili, aikovatko suomalaiset toverit ”jatkaa vallankumousta vai oikein tehdäkin sen”. Sen jälkeen alettiin taas miettiä, josko pantaisi tuumasta toimeen.

Mitä siis tapahtui Suomessa illalla 15. marraskuuta ja seuraavana yönä? Suomi otti vallan omiin käsiinsä eli päätti itsenäistyä ja samalla oma vallankumous siirtyi puolitoista kuukautta eli tammikuun loppuun. Venäjän vallankumouksen avaama ikkuna pysyi auki vielä ajan, joka tarvittiin itsenäisyyden julistamiseen ja varmistamiseen tilanteen keskeisimpien ulkovaltojen tunnustuksin. Itse asiassa Edvard Gylling ja O.V. Kuusinen totesivat harmitellen myöhemmin, että marraskuussa vallankumous olisi onnistunut.

Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa: ”Suuret taistelut eduskunnassa. Ml. ehdotukset aseman järjestämiseksi. – Siirrettiin suuriruhtinaan valta eduskunnalle suuren taistelun jälkeen… - vahvistettiin kunnallislait ja 8-tuntinen laki. Lopet. klo ½3 yöllä. Se oli historiallinen yö sekä maalle että maalaisliitolle. Me pelastimme aseman ja maan kansalaissodasta… Kun kaikki oli lopussa, vallitsi hilpeä mieli. Tuntui kuin olisi päästy jostakin painostuksesta.”

Joulukuun alussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Tarton rauhan ratifioinnista, ja se päättää marraskuussa 1917 alkaneen Suomen itsenäistymisen ratkaisevan ensimmäisen kolmen vuoden kauden. Marraskuun 15. päivän Venäjästä irrottautumisen ja ensimmäisen vallankumouksen torjumisen jälkeen siihen kolmeen vuoteen mahtuu itsenäisyysjulistus ja sen ensimmäiset tunnustukset kuten myös sosialistisen vallankumouksen sekä monarkistisen ja oikeistomilitaristisen vallankaappauksen torjuminen.

Voi vain surra, miten vääristyneen kuvan virallisen Suomen muistaminen ja sen media ovat antaneet uudelle polvelle noiden vuosien aatteista ja tapahtumista. Itse asiassa silloin voittanut suomalainen sivistysdemokratia eli kansansivistykseen perustuva tasavalta ja kokemuksista oppien myöhemmin sen ulkopolitiikan historiallinen realismi ovat juuri sitä, minkä tuntemusta ja soveltamista Suomi nyt tarvitsee – ja josta on opiksi myös monille muille.

Yleiskuva