Huomenna tulee kuluneeksi 101 vuotta Venäjän vallankumouksesta ja ensi sunnuntaina 100 ensimmäisen maailmansodan loppumisesta. Siihen väliin mahtuu Suomen itsenäistyminen, sosialistien aseellisen vallankumouksen yrittäminen ja torjuminen sekä monarkistien onnistunut vallankaappaus 9. lokakuuta 1918. Sen kaappauksen toteuttamisen demokraattisten länsivaltojen voitto sodassa kuitenkin esti, ja se taas loi edellytykset Suomen laajalle kansalle toteuttaa oman kansansivistyksensä mukaisen tasavallan.

Suomen kansansivistykseen perustuvalla demokraattisen valtion synnyllä ja nousulla on tänään paljon sanottavaa koko maailman mittakaavassa, kun valistusliberaali demokratia ottaa taka-askeleita kaikkialla ja myös syntysijoillaan. Demokraattinen eli järkevä, eettinen ja vapaa ihminen ja kansakunta eivät ole valmis luonnon lahja vaan sivistyshistoriansa tulos. Siksi ne voivat myös taantua. Tämän ymmärsivät Suomen tasavaltalaiset heti sosialistien vallankumouksen torjumisen jälkeen keväällä 1918, ja he myös kamppailivat lopulta voitokkaasti tasavallan puolesta.

Tämä kaikki ei kuitenkaan vieläkään ole sopinut maan valtamedialle vaan se on jatkanut kuluneen vuoden ajan vanhoja lumetarinoita tai tietoista unohtamista.

Heti pääkaupungin vapauduttua keväällä 1918 K.J. Ståhlberg julkaisi Helsingin Sanomissa tasavaltalaisen puheenvuoron: ”On kyllä helposti käsitettävää, jos meillä näyttäytyy aina luonnonlain voimalla uusiutuva ilmiö, että vallankumouksen jälkeen pyrkii taantumus saamaan jalansijaa... On tärkeää, että väkivaltaisia mullistuksia ei jatketa uusilla mullistuksilla, ei taaksepäin antautumalla vastavaikutuksen valtaan taantumuksellisilla toimenpiteillä eikä eteenpäin olevista oloista tai historiallisesta kehityksestä välittämättä äärimmäisyyksiin heittäytymällä… Onnetonta olisi jos voittajan taholla asetuttaisiin sille kannalle, että nyt on käytettävä sosilalistien tarjoamaa tilaisuutta taantumuksen ja luokkaetujen hyväksi.”

Vastavaikutus tuli kuitenkin pian, ja sen johtoon asettuivat P.E. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi. Päivää ennen eduskunnan ensimmäistä istuntoa 15. toukokuuta monarkistit julkaisivat ohjelmansa: “Meidän täytyykin hankkia itellemme varma kannatus siltä ainoalta taholta, josta voimme sitä menestyksellä odottaa: siltä mahtavalta sotilasvaltakunnalta, jonka aseiden voimin Suomen itsenäisyys on kasvanutkin. Näiden vaatimusten mukaan tulee meidän valita tasavalta vaiko perustuslaillinen monarkia? Allekirjoittaneiden vakaumuksen mukaan ei siitä voi olla mitään epäilystä, että mitä kallisarvoisimmat edut käskevästi vaativat meitä omaksumaan jälkimmäisen.”

Kyösti Kallion tunnetun sovintopuheen hengessä Santeri Alkio puolestaan vastasi monarkistien julkilausumaan jo samana päivänä: ”Emme hetkeäkään pidä äsken kukistettua kapinaa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, enempää kuin kansanvallan syynä, ei yhtään enempää kuin pidämme monarkiaa ja eduskunnan luokkaluontoiseksi tekemistä varman yhteiskuntarauhan takeena. Mutta jos meillä olisi ollut monarkia, ja luokkaedustus eduskunnassa, se olisi tehnyt kapinan kukistamisen mahdottomaksi. Tunnemme Pohjanmaan ja Karjalan miehiä jonkun verran, ja olemme vakuutettuja, että he lähtivät liikkeelle kukistaakseen harvainvaltaa tavoittelevan vasemmisto-vallankaappausyrityksen, mutta ei suinkaan auttaakseen oikeisto-vallankaappaajia valtaan.”

Kesällä 1918 Suomessa käytiin suuri kamppailu tasavallan ja monarkian välillä. Suomen monarkistit halusivat torjua demokratian, heittäytyä Saksan keisarikunnan syliin ja saada samalla Itä-Karjalan. Itse asiassa kaikissa näissä kohdissa he olivat saksalaisempia kuin monet saksalaiset itse. Siellä monarkistien oppositio ja demokratia olivat nousussa. Keisari Vilhelm II ei halunnut antaa poikaansa Oskaria Suomen kuninkaaksi, koska ei halunnut Saksan sitoutuvan sen enempää Suomen turvallisuuteen kuin Itä-Karjalan valtaamiseen. Kesällä 1918 Saksa halusi Suomen tekevän rauhan ja aluevaihdon Venäjän kanssa, jotta se itse pääsisi niin Jäämeren rannikolle ajamaan sieltä pois Englannin. Kun Suomen monarkistit eivät tätä innossaan ymmärtäneet, Saksa sopi Suomenkin puolesta suoraan Venäjän kanssa – kuten elokuussa 1939. Saksan sotilasjohdolla oli myös valmis suunnitelma hyökätä Pietariin, mutta sen estivät ulkoministeriö ja länsirintaman tappiot. Samaan aikaan Saksan johdon kaikki osapuolet varoittelivat moneen kertaan Suomea vaatimasta ja jopa pitämästä alueita, joita ei voisi jatkossa omin voimin pitää.

Kesän ja syksyn 1918 mittaan Saksan tappio sodassa tuli yhä selvemmäksi ja Suomen monarkistien halu saada saksalainen kuningas yhä kiihkeämmäksi. Paasikiven senaatin monarkistinen hallitusmuoto äänestettiin tynkäeduskunnassa kahteen kertaan yli vaalien. Sen jälkeen Paasikiven ja Svinhufvudin johdolla tuntematon hesseniläinen aatelismies valittiin runsaan neljäsosan eduskunnan voimin Suomen kuninkaaksi vuoden 1772 hallitusmuodon pohjalta 9. lokakuuta 1918. Tuossa vaiheessa saksalaiset juoksivat karkuun länsirintamalla.

Suomen monarkistien politiikan huikein kohta oli se, että Suomen kuninkaan vaali vuoden 1772 hallitusmuodon pohjalta merkitsi sitä, että valitulle samalla päätettiin antaa se valta, joka oli ollut Venäjän keisarilla.

Eikä siinä kaikki. Eduskunnan päätöksen mukaisesti sen puhemies Lauri Ingman lähti esittämään virallisen pyynnön Hessenin Fredrik Kaarlelle. Matkalla hän tapasi Mannerheimin, joka vinoili raskaasti matkan ”epäajankohtaisuudesta”. Perille Ingman saapui Frankfurtiin 17. lokakuuta, ja siellä kuningasehdokas oli selvästi häntä paremmin kartalla. Piti vielä vähän miettiä.

Lokakuun 26. päivänä koko sodan arkkitehti kenraali Erich Ludendorff erotettiin. Seuraavana päivänä uusi pääministeri-kansleri Max von Baden ilmoitti Saksan haluavan aselevon, mikä merkitsisi antautumista. Kaksi päivää myöhemmin Vilhelm II siirtyi päämajaan toivoen kenraaleilta tukea horjuvalle valtaistuimelle. Marraskuun 1. päivänä Preussin sisäministeri seurasi perästä ja vaati keisarin eroa. ”En eroa”, oli vastaus. Marraskuun 4. päivänä Ingman tapasi jälleen Fredrik Kaarlen ja esitti pyynnön virallisesti. "Täytyy vielä miettiä", oli vastaus.

Marraskuun 6. päivänä Max von Badenille antoi aselepovaltuuskunnan johtajalle Matthias Erzbergerille ohjeen hyväksyä aselepo millä ehdoilla hyvänsä. Valtuuskunta aloitti junamatkansa läpi rintamalinjojen 8. marraskuuta.

Marraskuun 9. päivänä Max von Baden ilmoitti omin luvin, että keisari on eronnut. Sen jälkeen hän antoi pääministeri-kanslerin tehtävän sosialidemokraatti Fridrich Ebertille. Sen jatkona Philipp Scheidemann julisti valtiopäivillä Saksan tasavallaksi.

Samaan aikaan kenraalit ilmoittivat Vilhelmille, etteivät he enää seuraa keisarin käskyä. Kenraali Groener kertoi 500 vuotta hallinneen Hohenzollernin suvun valtakauden lopun: ”Hän ei sanonut mitään, katsoi vain – katsoi meitä yksi toisensa jälkeen, ensin järkyttynenä ja sitten säälittävän vetoavasti, ja sitten omituisen ihmettelevän epämääräisesti. Hän ei sanonut mitään, ja me otimme hänet – kuin pikkulapsen – ja lähetimme hänet Hollantiin”.

Saksan valtuuskunta saapui Compiègneen 10. marraskuuta, ja marsalkka Foch esitti aselepoehdot todeten, ettei niistä neuvotella. Ensimmäisen maailmansodan aselepo allekirjoitettiin, ja se astui voimaan 11. 11. klo 11.

Samana aselevon päivänä päivänä 11. marraskuuta Helsinkiin palannut puhemies Ingman selosti Suomen eduskunnalle Fredrik Kaarlen vastauksen: ”Tähän asiantilaan nähden katson eduksi molemmille puolille, että eräät seikat, jotka eivät ole määrättävissäni, pakottavat minua vielä jonkun aikaa lykkäämään lopullisen ratkaisuni, jonka kuten muistetaan, alun pitäen ole pidättänyt itselleni.”

Seuraavana päivänä 12. marraskuuta Uudessa Suomettaressa uutisoitiin kuninkaaksi valitun vastaus ja siinä oli pääkirjoitus otsikolla ”Jaloja sanoja”: ”Vastauksellaan eduskunnalle on prinssi Fredrik Kaarle varmaan kasvattava kaksinkertaiseksi sen kunnioituksen, luottamuksen ja myötätunnon, jonka kansamme ydinkerrokset jo ennen ovat hänelle omistaneet. Entistä hartaammin ne toivovat, että se aika voisi pian koittaa, jolloin tämä jalo ruhtinas, kansamme suuren enemmistön yksimielisesti kannattamana, voisi astua Suomen nuoren valtakunnan johtoon.”

Mannerheim oli nyt uutena valtionhoitajana valtakunnan apu yhteyksissä voittajavaltoihin. Mutta pian hänkin meni metsään yrittäessään päästä hyökkäämään Pietariin.

On tietysti paikallaan todeta, että P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikivi ja Mannerheim olivat jo aikaisemmin tehneet ja pääsivät vielä myöhemmin tekemään jälkipolvien kunnioituksen ansainneen paikkansa Suomen historiassa. Jo kesällä 1919 Paasikivi oli estämässä Mannerheimin hyökkäystä Pietariin. Jatkossa hän ajoi radikaalioikeiston pois puolueestaan ja Svinhufvud lopetti Mänstälän kapinan.

K.J. Ståhlberg valittiin tasavallan presidentiksi 25. heinäkuuta 1919. Maailmansodan voittajat Yhdysvallat ja Englanti miettivät vielä pitkään, tuleeko Suomesta kestävää valtiota. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa tasavaltalaiset menestyivät. Maalaisliitto sai suurvoiton. Nuorsuomalainen Edistys tuli lähes tasoihin monarkistien kanssa. SDP oli siirtynyt tasavaltalaisten johtoon ja hävisi varsin vähän.

Myönnettäköön, että nyt kuluneen vuoden aikana vasemmalla on muisteltu kahdella tuolilla istuen. Toisaalta on uhriuduttu omien puolue-elinten päätösten liikkeelle laittamasta vallankumouksen tragediasta ja toisaalta on ystäväni Lasse Lehtisen tavoin unohdettu pääsy uudelleen alkuun keskustan tasavaltalaisten tuella sekä sovinto- ja yhteistyöhalulla. Samaa on tietenkin sanottava arvostamani professori Seppo Hentilän tavasta laittaa kaikki vallankumouksen torjuneet demokraattisen hallituksen kannattajat yhteen "valkoisten" nippuun unohtaen, että vallankumouksen torjujiin kuului sekä tasavaltalainen keskusta että jatkossa maltilliseen ja radikaaliin osaan jakautunut monarksitinen oikeisto.

Tasavaltalaisten voitto maaliskuun 1919 vaaleissa vakuutti demokraattiset voittajavallat eli Englannin ja Yhdysvallat, ja ne tunnustivat Suomen itsenäisyyden huhtikuussa 1919. Se vakuutti myös suomalaiset, jotka jatkoivat maan ja kansan rakentamista nyt tasavaltalaiselta pohjalta.

Puhutaan paljon vuoden 1918 ”pitkistä varjoista”. Kyllä niitä olikin, mutta sekä äärioikealta että äärivasemmalta. Ratkaisevaa oli tasavaltalainen valo, jota ihmisyyden kehitystarpeeseen vastanneen sivistyshistoriansa laaja kansa loisti. Ja kuten sanottu, maailman tilanne on nyt sellainen, että siitä voi ottaa oppia sekä meillä että muualla.

6. marras, 2018

Yleiskuva