Risto Volasen kotisivu

 (2.6.2018) 

 Ranskan kansallisen hallintokorkeakoulun, ENA:n entisten oppilaiden julkaisun "l'ENA hors les murs" tilaama kirjoitus

"Le golfe de Finlande et la Russie” 

teemanumeroon ”La Russie et le monde” keväällä 2018. Siitä tuli samalla lyhyt Suomen geopolitiikan historia Tilsitistä nykypäiviin. 

”Jos hän olisi nainen, ottaisin hänet varmaan rakastajattarekseni”, kirjoitti Napoleon Josephinelle Erfurtista lokakuussa 1808.  Kuten tiedetään, Napoleon ja Aleksanteri I eivät lopulta liittoutuneet poliittisesti, mutta vähemmän tiedetään geopoliittisesta perillisestä. ”Ostin Espanjan Suomella”, sanoi Napoleon palattuaan Pariisiin.

Napoleon tiesi, mistä Aleksanterin kenkä puristi.

Erfurtissa oli kysymys kaupasta, jossa Aleksanteri sai Suomen ja lupasi olla hyökkäämättä selustaan, kun Napoleon lähtee kukistamaan Espanjan kapinaa. Suomenlahti ja Suomi olivat tulleet keisareiden pöydälle jo Tilsitissä heinäkuussa 1807. Silloin voitettu Aleksanteri oli luvannut pakottaa Ruotsin mukaan mannermaasulkemukseen hyökkäämällä Ruotsiin kuuluneeseen Suomeen.

Pietari Suuri oli vuonna 1703 perustanut Venäjän uuden pääkaupungin Suomenlahden pohjukkaan. Muina vaihtoehtoina olisivat olleet Asovanmeri tai Mustameri. Myös niistä oli pääsy valtamerille, mutta sillä reitillä olisivat olleet Turkin salmet ja Gibraltar. Itämereltä pullonkaulana olivat Tanskan salmet, mutta niiden hallitsija oli pitkäaikainen liittolainen. 

Ruotsi tosin oli valloittanut Inkerinmaan ja Baltian Venäjän heikkouden aikana, mutta sen ongelman ratkaisi Pultavan taistelu 1709 ja Uudenkaupungin rauha 1721. Nousussa olleen suurvallan pääkaupunki Suomenlahden pohjukassa muutti pohjoisen Euroopan historian.

Pietarista pääsi Suomenlahtea pitkin maailman merille, mutta samaa reittiä pääsi myös Pietariin. Suomenlahden pohjoisrantakin eli Suomi jäi vielä 1721 Ruotsille. Ruotsin eliitti tunnisti Venäjän ennen pitkää haluavan Suomen Pietarin suojavyöhykkeeksi, ja se etsi tukea Ranskasta. Ranska rahoittikin Suomenlahden pohjoisrannalle kaksi merilinnoitusta Sveaborgin ja Svartholman. Niistä saattoi hallita Venäjän laivaston pääsyä länteen, mutta myös tukea Suomenlahden ja Suomen kautta hyökkäystä Pietariin.

Ruotsi myös aloitti omin toimin kaksi revanssisotaa, joista ensimmäinen päättyi 1743 Turun rauhaan. Se siirsi Venäjän rajaa vielä lisää Kymijokeen saakka eli noin 250 kilometriä Pietarista länteen. Suomi jakautui kahteen osaan, Ruotsin läntiseen ja Venäjän itäiseen. Kustaan sota 1788-1790 päättyi rajoja muuttamattomaan Värälän rauhaan ja sai aikaan Anjalan liiton.

Mutta samaan aikaan alkoi Ranskan suuri vallankumous ja sen sodat.

Kuten sanottu, Tilsitin jälkeen Aleksanteri I valloitti Suomen, ja Erfurtissa Napoleon lupasi, että saatte pitää sen. Valistushenkinen Aleksanteri teki yhdistetystä Suomesta Pietarin suojaksi suuriruhtinaskunnan, jossa jäivät voimaan luterilainen uskonto ja Ruotsin lait. Muutkin edut olivat niin ruhtinaalliset, että Suomen ruotsinkielinen aatelisto innostui, ja se aloitti loistokkaan nousun kotimaassa ja Pietarin eliitissä.

Tukholmassa yritettiin vielä yhtä revanssia kutsumalla kuninkaaksi Jean-Baptiste Bernadotte, mutta vilkaistuaan karttaan Ranskan marsalkka totesi, että parempi jättää Suomi Venäjälle ja saada korvaukseksi Norja. Lopullisesti asian sopivat Wienin kongressin yhteydessä Aleksanteri ja Englannin ulkoministeri Castlereagh. Suomesta ja Suomenlahdesta tuli osa Venäjän ja Englannin välillä olevaa puskurivaltioiden järjestelmää.

Näin mentiin lähes puoli vuosisataa, kunnes tuli Krimin sota 1854-1855. Se oli Ranskan ja Englannin yhteinen vastaisku jatkuvasti ulkoisesti nousseelle mutta sisäisesti pysähtyneelle ja Venäjälle.

Krimin sotaan mennessä Suomen ruotsinkielinen aatelisto oli integroitunut ranskaa puhuvaan Pietarin eliittiin. Laajaan kansaan vetoava suomalais-kansallinen liike oli kuitenkin aloittanut nousunsa. Kun Englannin ja Ranskan laivastot ilmestyvät Suomen rannikoille, ne kohtasivat sekä eliitin että rahvaan vastarinnan.

Uusi keisari Aleksanteri II oli tyytyväinen, ja hän liittoutui suomalais-kansallisen liikkeen kanssa pitääkseen laajan kansan tyytyväisenä ja varmistaakseen sen etäisyyttä Ruotsiin. Suomessa kansallisuusaate ei ollut perusliberaali yritys ”meille kaikki heti nyt”, vaan J.V. Snellmanin projekti sivistyä ja koota voimia – sekä pyrkiä vasta niiden karttuessa lisäämään vapautta ilman helposti pettävää vierasta apua.

Saksan yhdistymisestä ensimmäiseen maailmansotaan

Seuraava suuri käänne Suomenlahdella alkoi Ranskan-Saksan sodasta vuosina 1870-1871. Sen jälkeen yhdistyneen Saksan Bismarck pakotti vuonna 1878 Venäjän perääntymään San Stefanon rauhasta. Pietarissa pääteltiin, että seuraava sota käydään Saksaa vastaan. Silloin Saksa yrittäisi nousta maihin Suomeen ja suomalaiset tekisivät kapinan. Suomenlahdella aloitettiin pienellä viiveellä massiiviset linnoitustyöt ja Aleksanteri III muutti vuonna 1889 Aleksanteri I:n suomalaisten rauhoittamispolitiikan venäläistämiseksi – mikä vain vahvisti kansallishenkeä. Seurannut Suomen taiteen ”Kultakausi” haki muotonsa Pariisista ja antoi sille kansallisen sisällön.

Toinen Pietarin johtopäätös oli liittoutua Ranskan kanssa, mikä johti maiden sotilassopimukseen vuonna 1894. Se oli voimassa, kun Sarajevon laukaukset ammuttiin 20 vuotta myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan alussa Suomenlahden linnoitukset pitivät saksalaiset loitolla. Mutta sitten Venäjän voimat loppuivat, ja sitä seurasivat vuoden 1917 vallankumoukset. Ne avasivat Suomelle ikkunan itsenäistyä, ja sen demokraattinen hallitus kykeni torjumaan kotimaan sosialistisen vallankumouksen.

Tammikuun 4. päivänä 1918 Ranska oli Suomen ensimmäisten itsenäisyyden tunnustajien joukossa. Ilmeisenä taustana oli pääministeri Clemenceaun hallituksen ensimmäinen askel ”cordon sanitairen” suuntaan eli tavoitteeseen tukea Venäjän ja Saksan väliin valtioita, jotka patoaisivat kumpaakin.

Leninin Venäjä teki kuitenkin 3. maaliskuuta Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhan, johon liittyi Saksan eteneminen Suomenlahden etelä- ja pohjoisrannoille – ja pysymiseen siellä maailmansodan aselepoon asti 11.11.1918. Sen jälkeen riskinä oli Leninin Venäjän yritys palata täyttämään saksalaisten jättämä tyhjiö. Englanti lähetti Suomenlahdelle laivasto-osaston, joka operoi siellä vuoden 1920 alkuun. Suomen osalta Brittien politiikkana oli saada itsenäinen Suomi osaksi pohjoisen Euroopan puskurivaltioiden ryhmää. Ruotsikin olisi silloin turvatumpi eikä etsisi tukea Saksasta.

Ranska vastasi Suomen avunpyyntöön myymällä edullisesti 30 Bréguet lentokonetta ja 10 Renault FT-17 panssarivaunua – sekä lähettämällä noin 60 sotilasasiantuntijaa vuoteen 1921 asti. L'École supérieure de guerrestä löytyi tilaa tulevalle Mannerheimin esikunnan ydinjoukolle toisessa maailmansodassa.

Mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomenlahdella palattiin vuoden 1808 lähtöruutuun. Miten hoidetaan jatkossa Venäjästä irrottautuneiden pienten maiden ja suurvalta Venäjän turvallisuus?

Toinen maailmansota ja kylmä sota

Englanti ja Ranska vetäytyivät Itämereltä. Suomen ja Baltian maiden ensimmäinen turvallisuushanke oli kytkeytyä Ranskan ”cordon sanitaire” -politiikkaan. Venäjä ja Saksa tekivät kuitenkin vuonna 1922 Rapallon sopimuksen, ja Suomen osalta reunavaltiopolitiikka uhkasi johtaa konfliktiin kummankin kanssa.  Seuraavaksi yritettiin ”pohjoismaista suuntausta”.

Maailmansodan itärintaman itsenäistyneistä maista vain Suomessa demokratia kesti kunnolla seuraavaan sotaan asti. Se ei kuitenkaan auttanut, kun toisella puolella oli Stalinin Neuvostoliitto ja toisella Hitlerin Saksa. Ne tekivätkin elokuussa 1939 sopimuksen, joka antoi Suomen ja Viron eli Suomenlahden alueen Stalinille. Sitä seurasi Suomen ja Neuvostoliiton Talvisota, jossa Suomi taisteli yksin. Viime aikojen tutkimus on myös tuonut esiin Englannin ja Ranskan puuttumisen uhkan vaikututusta Stalinin haluun lopettaa sota.

Seuraava vaihe Suomenlahdella oli kesän 1941 Saksan Barbarossa –suunnitelma. Kukaan ei tiedä, mitä Mannerheimin ja presidentti Rytin mielessä perimmiltään liikkui, kun he jo vuoden 1940 puolella ja sitten tarkemmin keväällä 1941 aloittivat valmistelut Suomen liittämiseksi mukaan, tietenkin korostaen Suomen käyvän erillissotaa Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi. Todennäköisintä oli ajatus välttää joutuminen Saksan ja Venäjän taistelukentäksi. Parasta siis olla mukana ja lyödä jarrut päälle ennen Mannerheimin entistä kotikaupunkia Pietaria ja länsiliittoutuneiden Venäjän huoltoreittiä Muurmannin rataa.

Seuraava mysteeri oli Teheranin konferenssi joulukuussa 1943. Siellä Roosevelt ja Churchill sanoivat Stalinille, että tietenkin Itämeri kuuluu teille, mutta mitä aiotte tehdä Suomelle. Susan Butlerin dokumentoidun tutkimuksen mukaan Roosevelt oli valmistautunut luovuttamaan myös Suomen Stalinille siinä missä maat siitä eteläänkin. Stalin kuitenkin vastasi aikovansa ottaa Baltian maat ja edetä Suomessa Pietari Suuren rajalle, vaatia itseään turvaavaa sopimusta mutta jättää Suomi itsenäiseksi. Rooseveltille se sopi, mutta hän pyysi Stalinilta, ettei kerrota muille Baltiasta, koska Yhdysvalloissa on vaalit tulossa. Stalin sanoi ymmärtävänsä demokratian ongelmia.

On sanottu, että Stalin arvosti suomalaisten urheutta ja Mannerheimin jarrutusta sodan aikana ennen Leningradia ja Muurmannin rataa. Hän ei kuitenkaan ole kuuluisa tunteilusta. Todennäköisimmältä näyttää hänen Aleksanteri I:n tapainen laskelmansa säilyttää Suomi sellaisena, että Ruotsi kokisi itsensä mahdollisimman turvatuksi ja pysyisi puolueettomana. Se jatkaisi pohjoisten puskurivaltioiden järjestelmää.

Sodan jälkeen Suomen johtoon palasi vuosisadan alun kaksikko Mannerheim ja J.K. Paasikivi. Heille Suomenlahden turvallisuusongelma oli perimmiltään Pietarin turvallisuusongelma. Miten siis yhdistää se Suomen turvallisuuteen? Ratkaisu oli heidänkin taholtaan ehdotus olla antamatta Suomen aluetta Venäjän vihollisten käyttöön, eli olla liittoutumatta sotilaallisesti. Sillä sitten mentiin Suomenlahdella kylmän sodan loppuun.

Kylmän sodan jälkeen Baltian maat itsenäistyivät, mutta se ei muuttanut maantiedettä.

Kylmän sodan jälkeen

Suomenlahden kysymys oli nyt, miten hoidetaan myös itsenäisten Baltian maiden turvallisuus. Sitä tehtävää tarjottiin Suomelle, mutta siihen vastattiin, että pienen maan voimat eivät riitä ja vain Yhdysvaltojen sitoutuminen turvaa Baltian. Suomen on parasta keskittyä oman tonttinsa hoitamiseen, ja sekin on osa alueen turvallisuutta. Suomen pidättyvyys myös estäisi Yhdysvaltoja delegoimasta vastuutaan paikkakuntalaisille ja helpottaisi Venäjän tuskaa. Natoon kuuluva Baltia olisi Pietarista katsoen vaikeasti käytettävissä oleva sillanpääasema, mutta Suomi olisi tukikohta, ja sitä mallia oli jo hiljakkoin kokeiltu.

Baltian maista sovittiin presidentti Clinton ja presidentti Jeltsin kesken Helsingissä maaliskuussa 1997. Ne liittyivät Natoon ja Euroopan Unioniin vuonna 2004. Suomi ja Ruotsi jäivät Naton ulkopuolelle jatkamaan osana perinteistä pohjoista järjestystä.

Aluksi kaikki näytti menevän hyvin. Uusi tilanne oli alueen pienten maiden kannalta paras niiden historiassa. Se oli hyvä peruste vakauttaa sitä, mikä oli saavutettu.

Pohjois-Euroopan vakauden eli geopoliittisen tasapainon perusteet ovat varsin selkeät. Geopoliittinen tasapaino tarkoittaa tällöin, ettei kukaan voi hankkia etua itselleen vahingoittamatta samalla itseään toisten vastatoimien seurauksena.

Itämeren vaikutusalueella asuu noin 90 miljoonaa ihmistä kymmenessä valtiossa, joiden kaikkien talous perustuu vapaaseen merenkulkuun Itämerellä. Pietari Suuren ajatuksen mukaisesti Venäjän ulkomaankaupasta runsaat 40 prosenttia kulkee Suomenlahden ja Itämeren kautta, ja kriisitilanteessa sen katkaiseminen olisi vastapuolelle varsin helppoa. Se taas merkitsisi Venäjän kansantalouden kriisiä. Sotia aloitetaan harvoin ampumalla omaan jalkaan.

Vastaavasti Baltian maat ovat sotilaallis-operatiivisesti varsin haavoittuvia. Kun laitetaan kumpikin haavoittuvaisuus rinnakkain, saadaan Suomenlahdelle kaksi ruutitynnyriä, jolloin naapurin tynnyrin sytyttäminen sytyttäisi omankin. Edun hankkiminen toiselta olisi siis etuilijalle itselleen hengenvaarallista. Samaa on sanottava viime vuosien sotilaallisen eskalaation mahdollisesta loppupelistä, joka voisi päätyä joko katastrofiin tai osapuolten paniikkiratkaisuna tekemään etupiirijakoon.

Itämeren ja Suomenlahden kehitys ei kuitenkaan ole kulkenut viime vuosina geopoliittisen tasapainon vaan sotilaallis-operatiivisten tason laskelmien ja eskalaation pohjalta. Ne myös alkoivat jo runsaasti ennen Ukrainan kriisiä. Yksi ensimmäisiä vaikuttimia oli Yhdysvaltojen suunnitelmat vähentää vastuita ja saada paikalliset ottamaan niitä itselleen. Se merkitsi paineita Suomeen ja Ruotsiin lisätä osallistumista erilaisin syin ja tekosyin mm. eskaloituviin sotaharjoituksiin ja kehityshankkeisiin.

Pienin askelin alkanutta esikuntien pöytätennistä vauhditti osaltaan myös Puolan-Baltian lobbyn aktiivisuus Washingtonissa ja Brysselissä. Kosovon kriisi taas oli opettanut olevan mahdollista irrottaa jokin alue voimakeinoin, ja kun niin tehtiin Georgiassa ja Ukrainassa, tiivistyi tunnelma myös Itämerellä. Oman lisänsä toi 1990 -luvun Washingtonin turvallisuuspolitiikan veteraanien huoli Venäjän mahdollisuudesta käyttää Baltian maiden operatiivista haavoittuvuutta lännen turvallisuusjärjestelmän heikkouden osoittamiseen.

Koko aikana ei myöskään ole voinut tunnistaa selkeätä poliittisen tason pyrkimystä rajoittaa Ukrainan kriisin alueellista eskaloitumista Itämerelle ja edelleen Itämerellä. Päinvastoin on voinut tunnistaa toisaalta vetäytymistä suurempiin kuvioihin ja toisaalta sotilaallis-operatiivisista ja paikallisista lähtökohdista nousevien intressien käyttävän hyväksi muualta tulevia paineita.

Pohjoisen Euroopan kehitykseen on myös tullut mukaan aivan uusi tekijä. Wienin kongressin jälkeen kaikissa vaiheissa atlanttiset vallat ovat nähneet Euroopan pohjoisen alueen tasapainojärjestelmänä, joka on niille edullinen puskurialue Venäjän suuntaan. Samalla ne ovat yhdessä pitäneet huolta, ettei Saksa tai Ranska tule sitä häiritsemään.

Nyt Arktisen alueen geopoliittisen merkityksen noustessa on ollut näkyvissä Yhdysvaltojen suoraan hallitsemien sotilaallisten järjestelmien askel askeleelta lisääntyvä tosiasiallinen etabloituminen Euraasian mantereen luoteiskulmaan ja siihen liittyen eteneminen Suomenlahden kummallakin rannalla lähemmäksi Pietaria – Virossa Naton ja oman lipun alla, Ruotsissa ja Suomessa erilaisten läpinäkyvien peitteiden suojassa.

Krimin sodan aikana Napoleon III onnistui syksyllä 1855 sopimaan Ruotsin Oskar I:n kanssa yhteisestä etenemisestä seuraavana kesänä Suomenlahden kummallakin rannalla. Pian kuitenkin nähtiin, että kyseessä oli diplomaattinen operaatio, joka vuodettiin julkisuuteen Venäjän painostamiseksi Pariisin rauhankonferenssiin.

Tulevaisuus näyttää, mistä nyt on kysymys – puolella jos toisella.

---------------

En francais

Yleiskuva