Risto Volasen kotisivu

Syyskuussa 1795 Muonion pappilaan tuli yllättävä vieras. Kirkkoherra Kolström ei ollut häntä kutsunut. Hän tuli kutsumatta. Kuka oli tämä kotiopettaja Müller, joka saapui keskellä Euroopan myrskykautta, keskellä Ranskan vallankumouksen huippukohtia pohjoisen Suomen pohjoiseen pappilaan?

Hän oli Ranskan tuleva ja viimeinen kuningas Ludvig Filip, mutta mikä toi hänet Muonioon?

Ludvig Filipin nuoruus ja sen aika

Ludvig Filip oli syntynyt lokakuussa 1773 Pariisissa Palais-Royalissa kuninkaallisen Bourbon –suvun Orléansin haaran päämiehen Ludvig Filip Josefin vanhimmaksi pojaksi.

Tällä Ludvig Filipin isällä, Ludvig Filip Josefilla, ja silloisella Ranskan kuningas Ludvig XVI:lla oli yhteinen isoisän isä, Ludvig XIII, mutta he olivat huonoissa väleissä keskenään.

Ludvig Filip Josef ei muutenkaan ollut kuka tahansa kuninkaallisen suvun jäsen. Edellisen vuosisadan lopulla silloinen kuningas Ludvig XIV oli muuttanut Pariisista uuteen Versaillesin linnaan. Viimeistään silloin Orléansin perheen Palais-Royalista oli tullut kuninkaan hovin kanssa kilpaileva Pariisin kaupungin poliittisen ja kulttuurielämän keskus. Niin oli myös Ludvig Filipin lapsuusvuosina.

Juuri tuolloin, 1770 –luvun puolivälissä, uuden modernin ajan suuret hahmot olivat tulleet tunnetuiksi Ranskassa ja koko Euroopassa. Heitä olivat mm. kyynisen järkiperäisyyden Voltaire, romantiikan Jean-Jacques Rousseau ja empirismin filosofi englantilainen David Hume. Adam Smithin Kansojen varallisuus ilmestyi juuri tuolloin, ja valistuksen suurin filosofi, Immanuel Kant julkaisi pääteoksiaan Königsbergissä Itämeren rannalla.

Valistus, romantiikka ja vapausaate olivat monin tavoin jatkoa ranskalaisen filosofin René Descartesin työlle. Hän oli runsaat sata vuotta aikaisemmin ottanut lähtökohdakseen epäillä kaikkea ja siksi kieltänyt kaiken vanhan epävarmana. ”Uuden metodin” eli järjen ja havainnon pohjalta hän oli jakanut Platonin kolmiosaisen ja Augustinuksen kolmiyhteisen ihmisen sielun kahteen osaan, järkeen ja ruumiin tunteisiin.

Nyt toisistaan irtoavien järjen ja tunteen vapaudesta oli tulossa modernin ajan suuri aate. Se kaikui läpi Euroopan ja raivasi tietä vallankumouksille. Ranskassa uudet aatteet tiivistyivät pian vallankumouksen tunnuksiksi: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.

Salonkeineen, teattereineen, kirjastoineen Ludvig Filipin koti, siis Pariisin Palais-Royal, toimi myös vallankumouksellisten aatteiden kohtauspaikkana ja niiden hengessä isä Ludvig Filip Josef hankki pojalleen valistushenkisen kotiopettajan tasavaltaisesta Sveitsistä.

Mutta Ranskan vallankumouksen konkreettinen lähtökohta oli finanssikriisi.

Vallankumous ja sen sodat alkavat

Pariisin Palais-Royalia vastapäätä, kadun toisella puolella, on Louvren palatsin pohjoissiipi. Kaksisataa vuotta myöhemmin siinä toimi Ranskan valtiovarainministeriö, jossa pääsin 1980 –luvun alussa suorittamaan opiskeluun liittyvän työharjoittelun. Ohitin silloin usein ministerin odotusaulan, jonka seinätauluna oli raameihin pantu Ludvig XVI:n rahaministerin Charles-Alexander de Calonnen muistio kuninkaalle elokuussa 1786, siis kolme vuotta ennen vallankumousta.

Ranskan valtiolla oli tuolloin erityisesti sotien, kuten Yhdysvaltojen vapaussodan tukemisen, seurauksena velkaa 4 miljardia livreä. Rahaministeri kirjoitti kuninkaalle, että valtion runsaan 550 miljoonan livren vuosibudjetista 20 prosenttia katetaan velalla. Menoista neljännes käytetään velan korkoihin ja saman verran armeijaan. Aateliston verovapauksien vuoksi vain kansa maksaa veroja. Jos jotakin ei tehdä, edessä on täydellinen kriisi. Tämä merkitsi tarvetta kutsua koolle säätyvaltiopäivät, jotka olivat viimeksi kokoontuneet vuonna 1615. 

Ensin kuningas ja sitten aatelisto vastustivat muutoksia, mutta Ludvig Filipin isä, Ludvig Filip Josef, oli ensimmäisten joukossa arvostelemassa kuningasta ja ajamassa uudistuksia. Pian hän sai lempinimen ”Philippe Égalité” eli Filip Tasa-arvo. Tuolloin teini-ikäinen nuorempi Ludvig Filip kannatti innokkaasti radikaalia isäänsä.

Viimein valtiopäivät saatiin koolle toukokuussa 1789. Kesäkuussa laajaa kansaa edustanut kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi ja vaati uutta perustuslakia. Kaikkien myöhempienkin vallankumousten kaavan mukaisesti kansa radikalisoitui päivä päivältä ja kuningas toimi vastaavasti aina viikon tai kaksi myöhässä. Väkivaltaisuuksien alkaessa Pariisissa Bastillen valtauksella heinäkuun 14. päivänä kuningas kirjoitti Versaillesissa päiväkirjaansa vain yhden sanan, ”Rien”, ei mitään erikoista.

Elokuussa 1789 kansalliskokous hyväksyi ihmisoikeuksien julistuksen. Siitä ottivat sitten vähitellen oppia kaikkien demokraattisten maiden perustuslait. Innon ja pian kiihkonkin lisääntyessä uutta vuoden 1791 perustuslaillisen monarkian perustuslakia, ei ehditty soveltaa vaan Ranska julistautui tasavallaksi syyskuussa 1792.

Tässä vaiheessa muun Euroopan monarkit alkoivat hermostua ja ryhtyivät suunnittelemaan Ranskaan kriisinhallintaoperaatiota. Siihen myös Ranskan monarkistit panivat toivonsa. Vallankumouksellinen Ranska otti kuitenkin aloitteen käsiinsä ja näin alkoivat 23 vuotta kestäneet Ranskan vallankumouksen sodat.

Ludvig Filip astuu historiaan

Nyt myös 18 -vuotias Ludvig Filip pääsi mukaan Euroopan historiaan. Hän oli isänsä tukemana liittynyt vallankumouksen radikaaleimpaan siipeen eli Jakobiini –klubiin. Perinteisen kuninkaallisen asemansa mukaisesti hänelle kuului vielä everstin arvo rakuunarykmentissä. Jakobiininä ja vallankumouksen kannattajana hän sai pitää arvonsa. Jo syksyllä 1792 hän komensi kenraali Dumouriezin alaisena kokonaista divisioonaa preussilaisia ja itävaltalaisia vastaan. Hän menestyi tehtävässään hyvin ja sai 19 -vuotiaana kenraaliluutnantin arvon itseltään vallankumousjohtaja Dantonilta.

Kotona Pariisissa tunnelma kuitenkin tiivistyi edelleen. Kun tammikuussa 1793 kansalliskokouksessa äänestettiin viralta pannun kuninkaan Ludvin XVI:n kohtalosta, isä Filip Tasa-arvo äänesti pikkuserkkunsa mestauksen puolesta. Rintamalla kenraali Dumouriezille kuninkaan mestaus oli jo liikaa ja hän alkoi neuvotella itävaltalaisten kanssa. Se leimasi myös hänen alaisensa Ludvig Filipin, joka myös alkoi pohtia, mennäänkö vallankumouksessa jo liian pitkälle. Lopulta he huhtikuussa 1793 loikkasivat yhdessä vihollisen puolelle itävaltalaisten leiriin.

Isä Ludvig Filip Josef tuomitsi poikansa kansalliskokouksessa maanpetturiksi, mutta pahaksi onneksi poika oli lähettänyt isälle selityskirjeen. Jakobiini -hallituksen suojelupoliisin nappaama kirje luettiin kansalliskokouksessa, ja sen seurauksena isä Filip Tasa-arvo tuomittiin ensin vankeuteen ja lopulta mestauslavalle.

Nyt nuori Ludvig Filip oli pulassa. Häntä etsivät kostaakseen sekä monarkistien että jakobiinien asiamiehet. Loppukeväästä 1793 lokakuuhun hän oli pakomatkalla siskonsa kanssa, eikä ollut kahta päivää enempää samalla paikkakunnalla. Lopulta saatuaan siskonsa turvaan hän pääsi salanimellä koulun opettajaksi Saksan Reichenauhun. Akateeminen ura loppui kuitenkin lyhyeen, kun vuoden 1794 joulukuussa havaittiin, että rehtorin keittäjä Marianne oli raskaana.

Pakomatka Muonion kautta Yhdysvaltoihin

Tässä vaiheessa hyvät neuvot olivat tarpeen. Oli siis varsin ymmärrettävää katsoa kartalta pakomatkaksi reittiä, missä ensimmäinen vastaantulija ei olisi ranskalainen monarkisti tai jakobiini. Niinpä Luvig Filip lähti kotiopettaja Müllerin nimellä, sveitsiläisen ystävänsä de Montjoien, palvelijan ja tulkin kanssa keväällä 1795 kohti pohjoista Hampuriin, Kööpenhaminaan, Trondheimiin ja Hammerfestiin. Sieltä hän kääntyi sisämaan kautta Muonionjoen ja Tornionjoen vartta paluumatkalle etelään ja saapui näin syyskuussa Muonioon.

Runsaan viikon Muonion pappilassa oleskelun jälkeen Ludvig Filip jatkoi matkaansa etelään, mutta pian sen jälkeen huomattiin kirkkoherra Mathias Kolströmin vaimon siskon Beata Caisa Walbomin olevan raskaana. Ajan tavan mukaan Beta Caisa vietiin aikanaan synnyttämään syrjäiseen kalamajaan. Erik nimen saanut pienokainen tuotiin pappilaan salaa kaloille käytetyssä puolikkosaavissa ja sai kutsumanimekseen Puolikko-Erkki.

Ajan olojen mukaisesti avioton äiti ja lapsi kohtasivat monia vaikeuksia. Vuoden 1833 lopulla Erik muutti vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa Ruijaan Karasjoelle, jossa hän alkoi käyttää Kolström nimeä. Hän muutti vuosikymmenen lopulla Maksjoelle, jonne hän asettui lopullisesti. Sinne siirtyi myös hänen äitinsä Beata Caisa ja siellä hän myös kuoli. Erik elätti perheensä maanviljelyksellä ja kalastuksella. Hän kuoli 83-vuotiaana vuonna 1879.

Ludvig Filipin pakomatka jatkui ensin Tornioon ja Turkuun. Torniossa hän sai kuulla kruununperijä Ludvig XVII kuolemasta. Se teki hänestä perustuslaillisen monarkian kannattajien mahdollisen ehdokkaan Ranskan kuninkaaksi. Hän oleskeli Turussa ja kävi sieltä katsomassa varsin etäällä olleita Kustaan sodan taistelupaikkoja. Tämä antoi aikaa pohtia tilannetta ja niinpä hän päätti Tukholmaan tultuaan palata ”maan alta” julkisuuteen.

Tukholmassa todellisen henkilöllisyytensä paljastanut Ludvig Filip sai hyvän eurooppalaisen pelisilmän omaavilta Kustaa IV Adolfilta ja Reuterholmin hallitukselta kunnioittavan kohtelun. Hän vieraili opastettuna mm. Falunissa ja Morassa tutustumassa kaivoksiin ja teollisuuteen. Lopulta Ludvig kuitenkin malttoi mielensä, eikä lähtenyt pyynnöistä huolimatta politiikkaan tavoittelemaan tuossa vaiheessa Ranskan kruunua. Oleskeltuaan vuoden verran Tanskassa hän jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin syksyllä 1796.

Yhdysvalloissa Ludvig Filip kiersi veljineen kolme vuotta suurimpia kaupunkeja Bostonista Nashvilleen, mutta pyrkiessään palaamaan Eurooppaan he päätyivät lopulta kotiarestiin Havannaan. Sitten yllättäen Kuuban espanjalaiset viranomaiset karkottivat veljekset Kanadaan, missä heitä Halifaxissa odotti Englannin kuninkaan Yrjö III:n poika Kentin herttua. Englannin kuningashuone otti heidät suojiinsa, ja tammikuussa 1800 veljekset saapuivat Lontooseen.

Katsomossa Lontoossa

Ludvig Filipin pakomatkan aikana Ranskassa ja Euroopassa oli tapahtunut paljon. Lokakuussa 1793 myös kuningatar Marie Antoinette ja maltillisemman girondistipuolueen johtajat olivat joutuneet mestauslavalle. Jakobiinit olivat perustaneet Robespierren johtaman diktatuurin, kunnes hän itsekin heinäkuussa 1794 koki saman kohtalon lopettaen näin noin 35 000 uhria vaatineen terrorin kauden.

Levottomuudet kuitenkin jatkuivat ja kansalliskokouksen perustama direktiohallitus kutsui lokakuussa 1895 nuoren, reippaan korsikalaisen kenraali Napoleon Bonaparten kukistamaan kuningasmielisten kapinan.

Taidokkaasti katujen päihin asetut tykit tekivät tehtävänsä ja Napoleon sai mainetta vallankumouksen suurena poikana. Niinpä marraskuussa 1799, siis vähän ennen kuin Ludvig Filip saapui Lontooseen, Napoleonista tuli vallankaappauksella lopulta ensimmäinen konsuli. Näin valistuksen, romantiikan ja demokratian aatteet saivat kilpailijakseen bonapartismin, joka vaatii jättämään valtion kriisijohtamisen sotilaallisille ammattimiehille.

Muutamaa kuukautta Napoleonin kaappauksen jälkeen tehtiin myös Pietarissa kaappaus. Venäjän kruununperijä Aleksanterin aavistaen tai tietäen hänen isänsä keisari Paavali surmattiin hirttämällä vyöllä makuukamariinsa. Näin nuori Aleksanteri I astui valtaistuimelle 1800. Nyt olivat tiedossa Euroopan suuren draaman tai tragedian seuraavan näytöksen päähenkilöt, Napoleon ja Aleksanteri I.

Sen näytöksen yksi sivujuoni oli Suomen ja Ruotsin ero, uuden Suomen syntyminen ja uusi raja Tornionjoessa. Vuonna 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi. Heinäkuussa 1807 Napoleon ja Aleksanteri tapasivat Tilsitissä ja tekivät sopimuksen, joka lopulta ratkaisi Ruotsin, Suomen ja Norjan tulevaisuuden. Suomen sota alkoi helmikuussa 1808. Porvoon valtiopäivät pidettiin maaliskuussa 1809 ja Haminan rauha solmittiin saman vuoden syyskuussa.

Ranskan vallankumouksen ja sen sotien vuosiin mahtui paljon verta ja kyyneleitä koko Euroopassa. Sen ajan Ludvig Filipimme katsoi Lontoossa kuin aitiossa Manner-Euroopan tapahtumia. Sitten vuonna 1809 pidettiin häät. Morsian oli Napolin prinsessa Maria Amalia, mutta hänen äitinsä ja siis Ludvig Filipin anoppi oli Napolin kuningatar Maria Carolina, siis Itävallan keisarin tytär ja Ranskan mestatun kuningattaren sisar.

Anoppina oli siis sama Maria Carolina, jonka Kustaa Mauri Armfelt oli intensiivisesti kohdannut Kustaa III:n Italian matkalla 1783-1784. Sama kuningatar, joka oli vuonna 1794 pelastanut Kustaa Maurin Napolissa joutumasta Reuterholmin hallituksen asiamiesten käsiin vietäväksi Tukholmaan hirtettäväksi toiminnasta hallitusta vastaan. Ja lopulta sama vallankumouksen jalkoihin jäänyt kuningatar, jolle Ruotsin Wienin lähettilääksi tullut Kustaa Mauri pääsi maksamaan velkansa hoitamalla hänen timanttiensa myynnin 1801. Ajan kuvaan kuului, että tämä Ludvig Filipin anoppi Maria Carolina ehti vielä nähdä isoäitinä kasvattamansa lemmikki tyttären tyttärensä Marie Louisen vastustamansa Napoelonin toisena puolisona 1810.

Ludvig Filipin ja Maria Amalian avioliitto lienee ollut onnellinen, sillä he saivat kymmenen lasta. Heistä tuli sitten toivottuja miniöitä ja vävyjä Euroopan hoveihin. Niistä Belgian ja Luxenburgin hallitsijahuoneissa on tänäänkin vanhimman tyttären Louise Marie Thérèse Charlotten jälkeläisiä. Ludvig Filip perheineen odotti kuitenkin kärsivällisesti Lontoossa Napoleonin kukistumista.

Paluu Pariisiin

Kesällä 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle ja se merkitsi lopun alkua. Maaliskuussa 1814 Aleksanteri I marssi voittajana Pariisiin, ja se teki myös Ludvig Filipille mahdolliseksi palata kotikonnuille 22 vuoden pakomatkan jälkeen. Napoleon yritti paluuta vielä kerran, mutta Waterloon taistelun ja Wienin konferenssin jälkeen Ranskassa vanha monarkistinen valta palasi. Maassa toteutettiin restauraatio, jossa Ludvig Filipin serkusta tuli kuningas Ludvig XVIII. Häntä seurasi vuonna 1824 tämän veli Kaarle X.

Näistä Bourboneista sanottiin, etteivät he olleet mitään unohtaneet eivätkä mitään oppineet. Ludvig Filipin elämänkokemuksen antamalla poliittisella silmällä hän saattoi odottaa kansan tyytymättömyyden kasvua ja tehdä itsensä tykö. Vuonna 1830 Euroopassa jälleen kuohui ja tuolloin 57 -vuotias Muonion kävijä oli valmis ja suosittu asettumaan heinäkuun vallankumouksen tuloksena ”kansalaiskuninkaana” Ranskan johtoon. Perustuslaillinen monarkia oli askel kohti demokratiaa Ranskassa ja vaikutti koko Euroopassa. Valtakautta kesti sinänsä komeat 18 vuotta. Se päättyi Ranskan toisen tasavallan julistamiseen helmikuussa 1848, mitä seurasi jälleen askel ja taka-askel.

Ranskaan valittiin vaaleilla presidentiksi Napoleonin veljenpoika Charles Louis Napoleon Bonaparte, joka pari vuotta myöhemmin julistautui elinikäiseksi presidentiksi ja sitten 1852 keisari Napoleon III:ksi. Saman helmikuun 1848 vallankumouksen innoittamana nuori saksalainen filosofi Karl Marx julkaisi Kommunististen puolueiden manifestin, joka kutsui kaikkien maiden proletaareja liittymään yhteen. Ludvig Filip ei päässyt mukaan tekstiin, mutta sitäkin tulisemmin heti alkuun hänen pääministerinsä François Guizot – kommunismin aaveen vastustajana yhdessä paavin, tsaarin ja Metternichtin kanssa.  

Näin olivat hahmottuneet myös seuraavan vuosisadan Euroopan poliittiset vaihtoehdot: ensimmäisessä yrityksessään epäonnistunut tasavaltalainen demokratia, bonapartismi ja marxilaisuus. Tänään tiedämme, että demokratia lopulta voitti, kun se sai toteuttajakseen Euroopan pitkästä hengellisestä ja maallisesta sivistyksestä kasvaneen tietävän, eettisen ja siis vastuullisesti vapaan demokraattisen kansalaisen.

Myös kuninkaana Ludvig Filipiä seurasi onni ja epäonni. Hän selvisi salamurhayrityksestä, mutta hänen vanhin poikansa kuoli hevosratasonnettomuudessa. Hän eli edeltäjiinsä nähden vaatimattomasti ja otti nimekseen ”Ranskalaisten kuningas”.

Retkikunta pohjoiseen, Laestadius ja pako Lontooseen

Maan nykyaikaistamiseen ja talouden edistämiseen kuului tuolloinkin maan tieteen ja taiteen tukeminen. Siitä ja Ludvig Filipin hyvästä muistista Pohjolan pakomatkan ajasta kertoo se, että hänen toimestaan tänne lähetettiin kaksi LaRecherche retkikuntaa. Kuningas antoi myös viisaasti pyytää niiden avuksi paikallista asiantuntemusta. 

Yksi Ruotsin hallituksen nimeämistä asiantuntijoista oli tuolloinen Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadius. Yhteen retkikuntaan kuului myös Ludvig Filipin hovimaalari Francois Biard. Matkallaan hän tietyllä taiteellisella vapaudella ikuisti kankaalle myös muiston Ludvig Filipin Muonion romanssista ja Beata Caisasta sekä maalauksen Lars Levi Laestadiuksesta - kuvassa Ludvig Filip Muonionjoen Äijäkosken kuohuisssa. Kaikesta päätellen Laestadiuksen apu retkikunnalle oli merkittävä, koska joitakin vuosia myöhemmin 1841 retkikunnan lähettäjä, kuningas Ludvig Filip myönsi hänelle Napoleonin perustaman Ranskan kunnialegioonan ritariristin, ensimmäisenä pohjoismaissa.

Ludvig Filipiä sanottiin myös porvariskuninkaaksi, koska hän edisti voimakkaasti vallankumouksessa köyhtyneen ja Napoleonin sodissa yhden miessukupolven menettäneen maan teollisuutta ja kauppaa. Maan rakennemuutos taas johti teollisuustyöväestön syntymiseen ja laman tullessa työttömyyteen. Se taas vei lopulta helmikuun 1848 vallankumoukseen.

Helmikuussa 1848 Pariisin kaduilla vaadittiin työtä työttömille. Barrikadien noustessa Ludvig Filip ei jäänyt odottelemaan edellisten vallankumousten kuninkaiden kohtaloa vaan pakkasi laukkunsa ja jatkoi elämänsä pakomatkaa nyt Mr. Smithin nimellä Lontooseen. Englannin kuningasperhe otti hänet perheineen suojiinsa, ja hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin.

Ludvig Filipin kotia Versaillesissa ei kuitenkaan ryöstetty, vaan esimerkiksi sen taidekokoelma säilytettiin linnassa mukanaan myös LaRecherche retkikunnan aikana maalatut taulut.

Ludvig Filipin väistyminen johti siihen, että Laestadiukselta tilattu ja vuonna 1845 valmistunut tutkimus vanhimmasta saamelaisesta perinteestä ei ehtinyt painoon Ludvig Filipin hallinnon suojeluksessa. Sekin jäi odottamaan uutta löytämistä kuten Biardin taulut Versaillesin ullakolla.

Tavallaan samantapaisen kohtalon on kokenut myös Ludvig Filip. Kuninkaana hän aloitti sotien köyhdyttämän maansa nykyaikaistamisen ja teollistamisen, mutta hänen työteliääseen kauteensa ei sisältynyt sellaista loistokkuutta, joka olisi innostanut suureen muisteluun. Hänen vaiheikas elämänsä on varsin vähän tunnettu myös pohjoisen pakomatkan osalta, kuten hänen todennäköinen jälkikasvunsakin Euroopan pohjoisilla perukoilla. 

Inhimillisesti katsoen tänään voi ymmärtää henkensä edestä paennutta nuorukaista. Voi myös arvostaa tänne lähetettyjen tutkimusretkikuntien takana ollutta ihminen ja kuningas Ludvig Filipiä. Kuninkaallisista serkuistaan poiketen hän oli kaikki muistanut ja ottanut opikseen - myös sen, että yhdessä ainutlaatuisen elämänsä vaikeimmista kohdista hän oli saanut hetken suojaa täällä Pohjolassa.

Lähteitä, mm:

G. Antonetti, Louis Philippe, Fayard 1994.

Arnaud Teyssier, Louis-Philippe : Le dernier roi des Français, Perrin 2010.

Muonion kunnan sivut, http://www.muonio.fi/fi/etusivu.html

Yleiskuva