Me nuoret filosofit

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Puoli vuosisataa sitten käytiin Suomessa ja Keskustassa kamppailua uuden sukupolven suunnasta. Olen kolmessa artikkelissa palauttanut mieleen tuon ajan poliittisia tapahtumia. Seuraavassa on sen aatteellista ja filosofista puolta.

 

 

Taustaksi voi kertoa, että Jyväskylän lyseossa lukion psykologian oppimäärään kuului filosofian kurssi seitsemännen luokan keväällä. Samoihin aikoihin äidinkielen opettaja rehtori Martti Saraste neuvoi kesällä lukemaan hyvän kirjan, jotta ylioppilasaineessa olisi jotakin sanottavaa. Ostin ja luin Bertrand Russellin Länsimaiden filosofian historian. Niinpä ylioppilasaine oli Hegelin elämä ja filosofia neljällä ruutupaperisivulla.

 

 

Jyväskylän Lyseon entisen oppilaan Alvar Aallon sanoin olin kohdannut koulussani isänmaallisesti sävyttyneen ”humanisoivan kulttuuritahdon”. Sen olivat luoneet sadan vuoden aikana itse humanistiset aineet, reaaliaineiden valistus ja luterilainen kristillisyys. Se oli paikallinen versio eurooppalaisista sivistystä, jonka Snellman oli muokannut kansalliseksi projektiksi. Mutta kun me sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulimme oppikouluista yliopistoon, kohtasimme siellä modernin positivistisen maailmankuvan. Se vyöryi laajana ilmiönä Suomeen sukupolven myöhässä juuri silloin, kun G.H. von Wright aloitti sen kritiikin sukupolven muuta muuta Suomea edellä.

 

Syksyllä 1964 aloitin valtiotieteellisessä pääaineena valtio-oppi ja toisena käytännöllinen filosofia. Filosofian approbaturia varten luennoi Veli Valpola logiikkaa, Albert Kivinen etiikkaa ja Mårten Ringbom Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa. Ensimmäisessä Erkka Maulan pitämässä filosofian proseminaarissa kirjoitin tutkielman Arthur Papin artikkelista ”Does Science Have Metaphysical Presuppositions?”

Papin artikkelin tutkielman jälkeen olin sitä mieltä, että luonnontieteellinen metodi on modernin maailman välttämätöntä ydintä, mutta sen käsitteet eivät kata monia tärkeitä alueita ihmisestä ja yhteiskunnasta. Samaa vahvisti toinen Maulan ohjaama seminaari Ernst Cassirerin ”Symbolisten muotojen filosofiasta”. Tässä hengessä seurasin sitten keskustelua ”kahdesta kulttuurista” ja asennoiduin William Drayn puolelle ”Hempel-Dray –debatissa”.

Filosofian peruskursseilla ja seminaareissa oli 1960 –luvun puolivälissä opiskelijoita puolesta täyteen tusinaan. Muotiaine oli kuitenkin sosiologia ja Erik Allardtin luennoilla istuttiin kuin kirkossa, monet Sadankomitean merkki rinnassa. Sodan lopulla tai heti jälkeen syntynyt sukupolvi oli käynyt koulunsa enemmän tai vähemmän isänmaallisesti sävyttyneissä kristillis-humanistisen ilmapiirin sävyttämissä kansakouluissa ja lyseoissa. Yliopistoon tullessaan se kohtasi ASLA-Fullbright stipendein Yhdysvalloissa koulutetut empiristis-naturalistiset nuoren polven opettajat henkisessä johdossaan juuri Allardt.

Vuosia tai kymmeniä padottuna ollut modernin läpimurto oli nyt menossa tunnuksinaan Pekka Kuusen 1960-luvun sosiaalipolitiikka, Hannu Salaman Juhannustanssit, Arvo Salon Lapualaisooppera ja paljon muuta. Tätä positivismin ja realismin aaltoa seurasi nopeaan tahtiin marxilaisuus vuoden 1968 Vanhan valtauksesta alkaen.

Me nuoret filosofit

Tulin Helsinkiin opiskelemaan pikkukaupungin alemman keskiluokan lapsena poliittisesti sitoutumattomana, mutta todennäköisenä sosialidemokraattina. Kuitenkin erityisesti filosofian opiskelu vieroitti sosialismin ja marxisimin variaatioista muutamia vuosia ennen kuin ne veivät mukanaan monet ystäväni ja melkein koko seuraavan ikäluokan valtiotieteilijöitä.

Jaakko Hintikka oli noina vuosina professorina, mutta hän oli usein virkavapaana. Yhteyttä syntyi kuitenkin sen verran, että hän saattoi myöhemmin rohkaista ja tukea jatko-opintoihin. Kävin hänen luennoillaan, mutta en pysynyt perässä ja salaa lohdutti, kun kerran tentissä kukaan muukaan ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen. Alkuvaiheen merkittävin vaikute Hintikalta oli hänen antamansa ”aineen” aihe Immanuel Kantin Prolegomenan ja mukana seurannut puolen tusinaa hänen aiheeseen liittyviä artikkeleita. Kannoin Prolegomenaa salkussa yhden lukukauden, ja lopulta siitä muodostui Hintikan artikkeleiden avulla pohja ymmärtää myöhemmin väitöskirjatyössä Hintikan ajatusta ”etsimisestä ja löytämisestä” tai ”apupiirustuksista” ongelmien ratkaisussa.

Merkittävin noiden vuosien opettaja oli kuitenkin minulle Reijo Wilenius. Ehdin muistaakseni suorittaa hänelle approbaturin ennen kuin hänet valittiin Teiniliiton kuraattoriksi. Olin tuolloin liiton hallituksen jäsen ja seuraavana vuonna tulin puheenjohtajaksi. Näin välillemme muodostui tuttavuus sekä käytännöllisissä että filosofisissa asioissa.

Wileniuksen luennoista vaikuttavin oli Ludvig Wittgensteinin myöhemmän filosofian eli ”Philosophical Investigations” –teoksen ja sen aiheuttaman keskustelun esittely. Itse teoksen lisäksi hän teki syvemmin tutuksi myös William Drayn, G.E.M. Anscomben ja Peter Winchin. Winchin teoksen ”The Idea of a Social Science and its Relation to Philosophy” Wilenius toi lainaksi Teiniliiton kesäkurssille kesällä 1966. Kävelimme pitkään hämärtyvässä elokuun illassa ja hän pohti wittgensteilaisten sosiaalifilosofian uuden aallon kysymyksiä ja vastauksia. Ostin Winchin teoksen ja kannoin sitä pitkään salkussani toistaen aina tarpeen tullen, että maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat. Filosofiseksi asenteekseni muodostui vähitellen tietynlainen analyyttinen hermeneutiikka, jossa analyysi perustui praktiseen syllogismiin. 

Wilenius piti luentosarjan myös J.V. Snellmanista ja erityisesti hänen psykologiastaan. Ymmärtäminen ei ollut helppoa, mutta vahvisti nykyiselle ”history of mind” tutkimukselle läheistä ajatusta, että ihmismieli on jatkuvassa sivistymisen tai taantumisen liikkeessä. Ehdotin sitten Wileniukselle pro gradu tutkielmaksi jotakin Snellmanista ja olen vieläkin kiitollinen kun hän vastasi aiheen olevan liian vaikea. Työn otsikoksi tuli sitten ”Ymmärtämisen ja selittämisen suhteesta” ja se valmistui alkusyksystä 1971. Sen taustana oli kuitenkin G.H. von Wrightin juuri noiden vuosien filosofinen käänne.

Toukokuussa 1970 G. H. von Wright piti Turussa esitelmän tieteenfilosofian  kahdesta perinteestä. Helsingin yliopiston filosofian laitos julkaisi sen monisteena heti perään. Tekstistä tuli ensimmäinen luku seuraavana vuonna ilmestyneeseen  teokseenn Explanation and Understanding. 

Satuin käytännöllisen filosofian opiskelijoiden ikäluokkaan, jolle ensin  von Wrightin esitelmä ja sitten Explanation and Understanding  tulivat kiintopisteiksi. Kirjoitin pro gradun, lisensiaattityön ja väitöskirjan niiden lähtökohdista. Se johti tiettyyn    kriittiseen sivullisuuteen sukupolveni lukeneistovaltavirrasta. 

Filosofiaa ja politiikkaa

 

Tutkinnon viivästymisen syy oli välillä kokopäiväiseksi muodostunut opiskelija- ja nuorisopolitiikka. Filosofiasta oli tullut pääaine, ja se oli samalla omakohtaista aatteellista etsintää ja evästystä kamppailussa ajan marxismin kanssa. Se päätyi syksyllä 1967 eurooppalaisen humanismin suomalaisen muodon eli alkiolaisen ihmisyysaatteen nuorsuomalaiseen keskustaan.

Ensimmäinen poliittis-filosofinen linjaukseni keskustalaisena oli esitelmä Jyväskylän Ideologiafoorumissa keväällä 1968. Sitä seurasivat Vanhan valtaus ja useita vuosia nuorekkaan vimmattua filosofista ja poliittista taistelua demokratian puolesta marxilaisuutta ja sen yleisdemokraattista rintamaa vastaan. Sinänsä mielenkiintoista oli, ettei voimakkaanakaan taistolaisuudenkaan aikaan marxilaisuus saanut merkittävää jalansijaa filosofian laitoksen tai opiskelijoiden piirissä. Juha Manninen oli kyllä myöhemmän kertomansa mukaan myös marxilaisen nousun taustajoukoissa, mutta hän oli ja on myös arvostettu marxilaisuuden ja aatehistorian tuntija. Myös Reijo Wilenius tunsi hyvin erityisesti nuoren Marxin ja omisti tälle sijan myös luennoissaan.

Filosofian ja poliittisen teorian kannalta muissa tiedekunnissa ja laitoksissa uskomattoman nopeasti levinneeseen marxilaisuuteen innostuneet ikäluokkansa sadat tai tuhannet lahjakkaat nuoret hankkivat syvemmät maxilaiset oppinsa muualta.

Timo Penttiä kertoo facebook keskustelussa: ”Marxismin sisältöön vaikutti Kansankulttuurin kirjakauppa, jonne tuli myyntiin Neuvosto-Karjalassa painettuja kirjoja. Suomenkielistä marxilaista kirjallisuutta oli painettu siellä kaiken aikaa, mutta nyt sen kysyntä kasvoi. "Marxilaisen filosofian perusteet" oli yksi ensimmäinen luetuista. Se oli neuvostoliittolaista käännettyä tekstiä.” Kyseessä on ilmeisesti sama Otto-Ville Kuusisen toimittama marxismi-leninismin oppikirja, josta Pentti Saarikoski sai Pekka Tarkan mukaan aatteellisen herätyksen. Tämä Jyväskylän lyseon poika vaikutti siis lopulta Suomeen enemmän kuin ehkä aavistikaan.

Maan filosofian suunnan valtavirran määritti lopulta analyyttisen perinteen jatkajaksi tuon ajan nimitykset: Raimo Tuomela, Ilkka Niiniluoto ja Risto Hilpinen. Filosofia ja politiikka kyllä kietoutuivat joissakin tilanteissa yhteen. Vuonna 1970 asiantuntijat olivat asettaneet ensimmäiselle sijalle professoriksi Raimo Tuomelan ja jollakin sijalla oli myös Yrjö Ahmavaara. Ahmavaara aloitti laajan kampanjan ja esiintyi edistyksellisen nuorison edustajana ja tehdäkseen näin vaikutuksen nimittäjään eli presidentti Kekkoseen. Filosofian laitoksen assistentit olivat huolissaan, että presidentti nimittäisi hänet.

Assistentit kirjoittivat muistion, ja toimitin sen Juha Mannisen kanssa Matti Kekkoselle. Hän oli yllättynyt, ettei kirjelmä puoltanutkaan Ahmavaaraa, mutta lupasi toimittaa sen presidentille. Lopulta Tuomela nimitettiin. Tänään katsottuna, Tuomela ei kuitenkaan lähtenyt kehittämään von Wrightin tarjoamaa mahdollisuutta tulkita ihmisen toimintaa positivismille vaihtoehtoisella tavalla vaan oikeastaan pyri tiukentamaan tieteellistä monismia.

Olin tähdännyt vuoden 1974 eduskuntavaaleihin Keski-Suomessa, mutta sen teki tyhjäksi syksyn 1971 eduskunnan hajotus juuri kun olin lukemassa lopputenttiin. Hankkiuduin kuitenkin työhön Jyväskylään seuraavia vaaleja silmällä pitäen.

Pian kävi selväksi, että mahdollisuuteni seuraavissa vuoden 1976 eduskuntavaaleissa olisivat vähintäänkin kyseenalaiset. Oli valittava vaalitaistelun ja väitöskirjan välillä. Menin tapaamaan ulkoministeri Ahti Karjalaista. Hän sanoi, että läpimeno voisi kyllä olla mahdollista, mutta vaalien jälkeen tulee uudet vaalit. Poliittisen paikan voi ailahteleva kansa viedä pois milloin tahansa, mutta kerran saatua tohtorin arvoa ei kukaan vie.  Menin samalla matkalla hakemaan ASLA-Fulbright hakupaperit ja tapaamaan Jaakko Hintikkaa. Hän ehdotti Boston Universityä ja lupasi suositella.

Väitöskirja positivismin kritiikkinä

Lisensiaattityön aiheeksi otin pitkään mielessä olleen ajatuksen kehittää praktisesta syllogismista ”praktisen päätöksenteon” teoria. Periaatteessa idea oli selkeä: miten muodostetaan useampia ensimmäisiä premissejä intentiosta tai toisia premissejä keinosta ja valitaan niiden välillä. Tarjolla oli myös von Wrightin ongelma, onko praktisen syllogismin premissien ja toimintaan johtavan johtopäätöksen välillä kausaalinen vai looginen yhteys.

Lukuvuoden kestäneen lisensiaattityön rahoitti Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan apuraha ja työ antoi kohtuullisen valmiuden aloittaa Boston Universityssä syyskuussa 1975. Taskussa oli myös Keijo Korhosen suosituskirje hänen tuttavilleen Harvardissa.

BU:ssa akateemiseksi ohjaajaksi tuli tieteenfilosofi Robert Cohen. Koko lukuvuoden suurin hanke oli hänen seminaarinsa, jonka runkona oli mennä sivu sivulta läpi juuri englanninkielisenä käännöksenä ilmestynyt Moritz Schlickin ”General Theory of Knowledge”.

Pro gradun yhteydessä olin havainnut läheisyyden praktisen syllogismin toisen premissin ja tieteellisen hypoteesin tai teorian välillä. Cohenin seminaarin aikana kävi ilmeiseksi, ettei perinteisistä induktion teorioista ole apua keinojen muodostamisen tarkasteluun. Cohen kuitenkin kertoi, että hänen toimittamassaan sarjassa oli hiljakkoin ilmestynyt Hintikan ja Remeksen tutkimus Pappuksen analyyttisestä menetelmästä.  Se sopi hyvin, sillä olin hankkinut ja aloittanut kirjan jo Helsingissä ja se antoikin sitten lähtökohdan vaihtoehtoisten toisten premissien eli keinojen muodostamisen analyysiin.

Kysymys praktisen syllogismin ensimmäisen premissin eli intentioiden tai päämäärien muodostamisesta oli vaikeampi. Von Wright ei sitä juuri käsitellyt ja itse Aristoteleskin sanoi Rossin Nikomakhoksen etiikan käännöksen mukaan, että harkitsemme keinoja mutta emme tavoitteita.

Onnekseni huomasin katalogista, että Alasdair MacIntyrellä oli kurssi jossakin toisessa BU:n tiedekunnassa. Hänen aiheenaan oli David Humea seuranneet skottilaiset moralistit sekä Hegelin oikeusfilosofia aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Menin mukaan ja annoin hänelle tutkimussuunnitelmani. Seuraavan tunnin jälkeen hän otti asian puheeksi ja kysyi, millaisia ongelmia minulla on. Kerroin Aristoteleen päämäärien käsittelyyn liittyvistä pulmista. Hän vastasi heti, että siinä kohdassahan Nikomakhoksen etiikka tavallisesti käännetään väärin. Seuraavalle tunnille hän toi kopioina David Wigginsin artikkelin ja puolen tusinaa omiaan. Erityisesti Wiggins avasi Nikomakhoksen etiikan lukemisen uudessa valossa, kun harkinnan tarkastelua saattoi soveltaa myös päämääriin. Tämä taas yhdisti Aristoteleen ja Pappuksen zetesiksen eli etsimisen sekä myös Hintikan etsimisen ja löytämisen analyysin.

BU:ssa osallistuin myös Marx Wartofskyn, Elisabeth Rapaportin ja Joseph Agassin luennoille. Rohkenin myös tuppautua Harvardiin kuuntelemaan John Rawlsia, joka tutkimussuunnitelmani saatuaan kutsui toimistoonsa ja kysyi paljon praktisesta syllogismista. Erityisesti kevätkaudella ajankäyttö painottui lisää Harvardin J.F. Kennedy School of Governmentiin.

Olin lisensiaattityössä kehittänyt praktisen syllogismin ja tieteellistä koetta soveltavan insinööritaidon perusteella päätösteorioiden teoreettisen luokituksen, jota aioin kehittää väitöskirjatyössä. Bostonissa kuitenkin havaitsin, että Kennedy Schoolin professorit Graham T. Allison ja John D. Steinbuner olivat juuri julkaisseet teoksen päätöksenteosta. Suosituskirjeen ja Fulbright –stipendiaatin nimikkeen turvin pääsin heidän kursseilleen ja muutin tutkimussuunnitelman lopun heidän töidensä analyysiksi oman praktisen päätöksenteon mallin pohjalta. Myöhemmin vastaväittäjä huomautti aivan oikein tiettynä puutteena tutkimuksen päätösteorioiden luokituksen perustumisen Allisonin työhön, mutta toisaalta opin Harvardin case –metodin mukaisesti paitsi tuoreet päätösteoriat myös niiden kautta analysoituna runsaasti Yhdysvaltojen ulko- ja sisäpolitiikan kysymyksiä.

Kolmihenkisen perheemme lähtiessä Bostoniin olin laittanut Suomessa sisään puolen tusinaa apurahahakemuksia. Tammikuun alkuun mennessä oli käynyt selväksi, ettei apurahoja tullut. Kiristimme vyötämme, söimme loputkin Suomesta lähtiessä myydystä autosta ja etsimme kehätie 128:n edullisimman ostospaikan.

Palasimme kotiin heti luentojen loputtua ja vaimoni vanhemmat majoittivat meidät kotiinsa Konginkankaalle. En ollut kirjoittanut Bostonissa kovinkaan paljoa, mutta olin onnistunut keskittämään opinnot tutkimussuunnitelman kriittisiin kohtiin sekä ostamaan pääosan tarpeellista kirjallisuutta. Rahapulan siivittämänä sain tekstin tarkastettavaksi lokakuussa.

Tarkastajia ja tulevia vastaväittäjiä nimettiin kaksi, professori Juhani Pietarinen filosofiasta ja professori Hannu Nurmi valtio-opista. Heidän ensimmäinen arvionsa oli täsmällinen ja vahvasti kriittinen. Erityisesti ongelmana oli, ettei aivan alun von Wrightin praktisen syllogismin kehittely näyttänyt heistä oikein kestävältä eikä siitä käynyt ilmi puhuttiinko selittävästä vai normatiivisesta käytöstä. Olin lähettänyt tekstin myös von Wrightille, mikä johti melko yksityiskohtaiseen keskeisiä kohtia koskevaan keskusteluun.

 

Pyrin saamaan yhteyden myös Jaakko Hintikkaan, mutta soittaessani hänen aikaisempaan numeroonsa minulle vastattiin niin, että saatoin päätellä tapahtuneen jotakin, josta hän on kertonut muistelmakirjassaan.

 

Saatuani tekstin tarkastukseen oli juuri sopivaan aikaan Johannes Virolainen soittanut Konginkankaalle ja tarjonnut Suomenmaan artikkelitoimittajan paikkaa. Tarkastajien lausuntojen jälkeen jätin työn runsaaksi kuukaudeksi ottaakseni kommentit tekstissä huomioon. Tämän jälkeen tuli painatuslupa huhtikuussa 1977.

Väitöstilaisuus oli Jyväskylän yliopiston vanhan puolen juhlasalissa kesäkuun lopulla, kustoksena Reijo Wilenius. Yleisöä oli runsaat viisikymmentä, jyväskyläläisiä tutkijoita ja tuttavia sekä sukulaisia. Pietarisen ja Nurmen kysymykset olivat tiukkoja mutta työn loppuvaiheista tuttuja. Väittelijän kokemus oli myönteinen ja helpottunut. Olin ehkä jonkin verran liian peräänantamaton omalta puoleltani, kun aikaisemmat julkiset väittelykokemukset olivat politiikan saralta.

Sisäpuolinen ja ulkopuolinen

Painatusluvan tultua aloin etsiä työtä. Jorma Ollilan löytämän ilmoituksen perusteella hain vanhemman budjettisihteerin paikkaa valtiovarainministeriössä. Valtiosihteeri Teemu Hiltunen kutsui käymään ja sanoi jo ovelta, että se paikka on täytetty, mutta teidät valitaan; menkää ilmoittautumaan budjettipäällikkö Korpelalle. Uudesta alaisesta yllättynyt Korpela kysyi, mikä on pääaine. Keräsin rohkeuteni ja vastasin, filosofia. Seurasi ehkä minuutin hiljaisuus ja Korpela toivotti tervetulleeksi: ”No kyllähän näitä hommia juristikin oppii, miksei sitten filosofi.” Sain sitten työhuoneen läheltä Raimo Sailasta, joka opetti talon tavoille.

Alkoi praktinen päättely valtionhallinnossa. Se johti alkuun vuodeksi Pariisiin Ranskan hallintokorkeakouluun ENA:iin ja samalla seuraamaan lähemmin vanhan mantereen filosofista keskustelua. Väitöskirjassa oli jäänyt auki kysymys praktisen syllogismin premissien ja toiminnan suhteesta. Se taas johti selvittämään, mitä asiasta on Aristoteleen jälkeen sanottu. Se onkin ollut projektini läpi näiden vuosien. Oikeastaan jokaisella ja liian monella työmaalla merkittävimmät tekstit ovat olleet yritystä antaa tilanteelle filosofinen tulkinta.

Sain Agoralta ja Pariisista alkaneen matkakertomuksen Ihmisyyden paluu valmiiksi kesällä 2008. Se on eripainoksena Academia.edussa nimellä Ihmisyyden kehitys ja taantuminen poliittisessa teoriassa. Kokosin ajatukset vielä yhteen lokakuun edistyksen päivien esitykseen, Selviääkö Eurooppa? Ne kertovat näiden vuosikymmenien eurooppalaisesta ja amerikkalaisesta keskustelusta Suomen post-positivistisessa ja post-stalinistisessa kulttuuri-ilmapiirissä vieraaksi itsensä kokeneen näkökulmasta.

Viime vuosikymmenen valtion ylimmän johdon tuntumassa kokien saattoi myös nähdä,  positivismin, marxilaisuuden ja kaupallisuuden kasvattaman uuden sukupolven nousevan valtion johtoon. Oli oikeastaan koskettava kokemus nähdä sodan jälkeen isänmaallisesti sävyttyneen humanistisen sivistyksen hengessä kasvatetun sukupolven vaihtuvan uuteen. Aatehistoriassa puoli vuosisataa on kuitenkin lyhyt aika. Jo nyt esiin nousseet ongelmat ovat sellaisia, että seuraavalla ikäluokalla on suuri tehtävä sovittaa yhteen eurooppalaiset humanistisen sivistyksen perinteet ja vielä varsin tuore valistus, jota myös tarvitaan.

Ympyrä sulkeutui oikeastaan aika hyvin. Keväästä 2003 olin ollut pääministerin valtiosihteeriksi. Syyskuussa 2009 oli Haminassa tapahtumia Haminan rauhan johdosta. Siellä sovittiin runsaan vuosikymmenen tauon jälkeen pidettäväksi Suomen ja Venäjän filosofien tapaaminen. Se toteutuikin kesäkuun lopulla 2010. Olin luvannut pitää osanottajille vastaanoton valtioneuvoston juhlahuoneistossa, Smolnassa ja toivoin, että myös professori Jaakko Hintikka ja Reijo Wilenius olisivat mukana. Se sattui olemaan samana päivänä, kun uusi pääministeri oli ilmoittanut, että jään eläkkeelle. Puheeni ei ollut kovin hyvä, mutta kiitin pienen muiston kera kahta keskeistä opettajaani ja löysin teemaksi salin 1800 –luvun lopun pietarilaisissa kalusteissa olevan motiivin. Siinä yhtyvät ajan narodnikkien eli ”kansan ystävien”, tunnuksessa valistuksen soihtu ja viljakimppu.

19. tammi, 2014