Tällä sivulla on medioiden seurantaa

(Suomen ja Venäjän puolustusministereiden tulkitsemisessa saattaa auttaa parin viikon takainen Suomen Kuvalehden teksti, jossa hahmotetaan Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaistilannetta.)

Suomen politiikka ”verkostoida” puolustusvoimat muiden maiden ja Naton kanssa on vienyt epämääräiseen välitilaan, jonka merkitystä kukaan ei oikein osaa määritellä. Uusin vaihe on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietintö, jonka mukaan sotilaallinen liittoutumattomuus ei ”ole tosiasiassa käytännössä enää täysin mahdollista”.

Tasavallan presidentti on sulkenut sotilaallisen liittoutumisen toimikaudekseen, mutta nyt eduskunta ja pääministeri sanovat, että sotilaalliseen liittoutumattomuuteen voi tulla poikkeuksia.

Muiden maiden esikunnissa pohditaan nyt, mitä nämä poikkeukset voivat tarkoittaa eri tilanteissa.

Meillä Nato-jäsenyyden tueksi on kehitetty mielikuva Suomen ja Venäjän ikiomasta, muusta maailmasta irrallisesta sodasta, johon liittokunta rientäisi apuun. Reaalimaailmassa Venäjä ei tarvitse Suomea tai keskellä rauhanaikaa kriisiä uskottavan puolustuksen Suomen kanssa.

Venäjän intressi on, ettei maa-aluettamme käytetä sitä vastaan muista syistä aiheutuvissa sodissa. Ne taas ovat hyvin epätodennäköisiä, mutta sotilaalliset laskelmat tehdäänkin pahimman varalle.

Jos ja kun Suomi sanoo, ettei sotilaallinen liittoutumattomuus ole enää täysin mahdollista, se vaikuttaa suunnitelmiin Venäjän ja Naton sinänsä mahdottomalta näyttävän konfliktin varalle. Niihin tulee mukaan mahdollisuus, että Venäjä konfliktin ensi minuuttien aikana eliminoi sopivin asein mahdollisuudet vaikuttaa Suomen alueelta.

Baltian hyvin epätodennäköisessä sotilaallisessa kriisissä sekä Venäjän että Naton suunnitelmiin tulee mahdollisuus, että Suomen eteläosa ja ilmavoimat toimisivat Naton tukena. Sama koskee tilannetta Jäämeren ja pohjoisen Suomen osalta. Venäjän kannalta tämä merkitsisi tarvetta sitoa Suomi puolustamaan itseään ja eliminoida mahdollisuudet Naton auttamiseen.

Natolle Suomen alueen vetäminen konfliktiin ja näin myös Venäjän mahdolliseen hyödyntämiseen merkitsisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ajankohtaiset päätelmät ovat ilmeiset. Venäjän asevoimille tulee lisää paineita suunnata lisääntyviä voimavarojaan luoteisrajalleen.

Rahapulasta kärsivä Yhdysvallat saa lisää perusteita etääntyä vastuistaan myös Islannin ja Baltian välisestä Euroopasta ja yrittää muodostaa alueen maista sotilasverkosto, joka vastaisi naapureistaan ja nojaisi tai sulautuisi vähitellen Natoon. Jos Yhdysvallat samalla loittonee ja Nato heikkenee, oltaisi alueella turvallisuuspoliittisesti vaikeasti ennakoitavassa tilanteessa.

Epävarmuutta pohjoisessa Euroopassa lisäävät muutkin tekijät.

Venäjän itsetunnon nousu alkoi näkyä talvesta 2007 alkaen. Viron ja Georgian konfliktit ja presidentti Barack Obaman ”reset”-politiikka hermostuttivat Baltian maat. Ne ovat tuloksellisesti lobanneet Washingtonissa vahvempaa lipunnäyttöä, ja Suomi on yhä aktiivisemmin mennyt mukaan Naton harjoituksiin.

Ruotsi on ulkoministeri Carl Bildtin johdolla edistänyt samansuuntaista politiikkaa kuin Suomen poliittinen ja sotilaallinen Nato-ryhmittymä verkostoitumisen nimissä.

Pohjoisessa Euroopassa on kuin varkain päässyt etenemään liikkeiden ja vastaliikkeiden ketjureaktio, joka ei ole yhdenkään alueen valtion etu. Tarvitaan suomalaisen realismin pohjalta joutuisasti vakautta edistävää ulkopolitiikkaa, joka kokoaa ja sovittaa yhteen alueen erityispiirteet sekä alueen vakauteen vaikuttavat valtiot ylimmän ulkopoliittisen johdon tasolla.

29. touko, 2013