Risto Volasen kotisivu

Kuvassa keskustanvihreän aallon aatehistoriallinen asemointi 1970 -luvun alussa, ja tämä Euroopan aatehistoriallinen kokonaiskuva on sen jälkeen vain korostunut. Nykyiset demokratian ja ilmaston ongelmat osoittavat, että eurooppalaisen sivistyshistorian erityisenä suomalaisena muotona alkiolainen nuorsuomalainen keskusta on alun perin ollut aikaansa edellä kuten myös keskustanvihreän aallon nuoret 1970 -luvulla.

Sodan jälkeisessä teollistuvassa ja muuttoliikkeen Suomessa 1950-1960 -luvuilla Santeri Alkio oli alkanut vähitellen näyttää puolueen naisjärjestön vanhemman siiven oppi-isältä. Mielellään kyllä toisteltiin hänen tunnetuimpia lauseitaan kuten kevään 1919 vaalitaistelun aikana esitettyä "Ihmisyyden kehitystarve ja sen edellytykset on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi." 

Mutta mitä se oikein tarkoitti?

Kylmän sodan ajan teollistuvan Suomen opiskelijamaailmassa ja laajemminkin nuorison keskuudessa etenivät ensin sosialidemokraattinen positivistis-teknokraattinen ja sitten marxilainen aate ja maailmankuva, ja keskustan alkiolaisuus oli perääntymässä. Suomen aatteellinen kehitys oli kuitenkin sukupolven jäljessä eurooppalaisesta kehityksestä, ja keskustan uuden sukupolven avuksi tuli muualla jo tapahtumassa ollut käänne. Sen kansainvälisestikin merkittävä uranuurtaja  oli G.H. von Wright.

Von Wright oli ennakoinut omaa käännettään jo aikaisemmin, mutta keväällä 1970 hän toi selkeästi argumentoiden esiin uuden pelkää "galileista" eli luonnontieteellistä kritisoivan ja "aristotelista" eli humanistisen tutkimuksen metodia puolustavan filosofiansa. Hänen "komplementaristisen" ajattelunsa mukaan kumpaakin tarvitaan ja ne täydentävät toisiaan. ”Puolustan sitä kantaa, jonka mukaan ihmistä intentionaalisesti kulttuuriolentona tutkivat tieteet omaavat käsitteellisesti itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin,” sanoi von Wright.

Santeri Alkion kansansivistysliikkeen ja yhteiskunnallisen ajattelun saattoi osoittaa olevan omana aikanaan samaa aatehistoriallista virtausta kuin oli von Wrightin ja hänen läheistensä uuden humanismin aalto 1960 ja 1970 -luvuilla. Argumentoin tämän havainnon ensimmäistä kertaa jo Jyväskylän Ideologiafoorumissa keväällä 1968.

Alkion "ihmisyyden kehitystarpeen" ydin on ajatus, että "ihmisyys" ei ole luonnon valmiiksi antama vaan ihmisessä sivistyksenä kehittyvää - tai sen puuttumisena taantuvaa kuten Alkio Puukkojunkkareissaan kuvaa. Alkion "ihmisyysaate" sivistyksenä on peräisin J.V. Snellmanilta ja hänen oppilaaltaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselta.

Snellmanin koko filosofia korosti vapaata ja eettistä ihmistä kasvattavan sivistyksen merkitystä tulevan kansallisen itsenäisyyden ja sen demokraattisen valtion perustana. Yrjö-Koskisen "Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" puolestaan konkretisoi tämän kreikkalaisen Isokrateen "paideian" ja roomalaisen Ciceron "humanitaksen" ihmisyys-aatteeksi, jonka kristinusko kehitti edelleen sisällöllisesti ja laajensi ei vain helleenejä ja Rooman kansalaisia vaan koko ihmiskuntaa koskevaksi. Ensimmäiset nuorsuomalaiset maalaisliittolaiset tulivat kamppailemaan itsenäisyyden ja tasavallan puolesta nuorisoseuroista ja herätysseuroista sekä usein kummastakin.

Ihmisyyden sivistyminen vakaasti viisaaksi, hyveelliseksi (oikeamieliseksi, maltilliseksi ja kohtuulliseksi, urheaksi sekä hyväntahtoiseksi) itsensä hallitsemiskesi voi tänään tuntua arkipäiväiseltä. Kuitenkin sen alkuvaiheen radikalismin taustalla oli Välimeren ja nykyisen Euroopan alueen alkukantaisten ihmis- ja eläinuhrien kulttuureiden aika, jonka ihmisyys-aatteet sivisivät demokraattiseksi eurooppalaisuudeksi kansallisin muodoin.

Keskustalaisen ihmisyysaatteen nykyisen radikalismin ytimessä on havainto, ettei uuden ajan valistuksen olettamus demokraattisesta ihmisestä luonnon lahjana pidä paikkaansa, vaan demokraattisen ihmisen ihmisyys tarvitsee kulttuuriseksi perustakseen jatkuvasti hänen järkeään, tunteitaan ja hyvää tahtoaan yhdistävän sivistyksen – ja sen puuttuessa taantuu kohti alkukantaista barbariaa.

Keskustalaisen ihmisyys- ja tasavalta-aatteen ydin on varsin selvä. Demokraattinen vakaasti viisas, eettinen ja vapaa ihminen on järkeä, tunnetta ja tahtoa yhdistävän sivistyksen tulos ja tarvitsee sitä jatkuvasti – välttääkseen taantumisen. Demokraattiset ihmiset muodostavat suvereenin sivistysvaltion, jossa he sopiminsa (perustuslain) säännöin sopivat, mikä on oikein (lainsäädäntö). Kansainvälinen oikeus syntyy suvereenien valtioiden sopimuksin. Siihen tarvitaan historialliseen realismiin perustuvaa - siis tuolloin Urho Kekkosen - diplomatiaa ja ulkopolitiikkaa.

Näistä lähtökohdista 1960 ja 1970 -lukujen nuorkeskustakainen sinivihreä aalto asemoi itsenä suomalais-kansalliseksi eurooppalaisen ja yleisinhimillisen muodoksi, joka tulisi voittamaan sosialismin apatian ja kapitalismin hillittömyyden ja ratkaisemaan niiden ihmiselle ja luonnolle aiheuttamat ongelmat - jotka nyt ovat kärjistymässä. Se antoi vuorenvarmuutta käydä kappailuun tuon ajan muiden aatteiden kanssa.

Olimme silloin puoli vuosisataa ajasta edellä. Nykyisessä maailman murroksessa demokratian ja sovittuihin sääntöihin perustuvan maailmanjärjestyksen itsepuolustus ja taantumisen torjuminen vaativat demokraattisen ihmisyyden ja sen kehitystarpeen sekä ymmärtämistä että ottamista yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi.  

Yleiskuva