Tänä vuonna tulee kuluneeksi 130 vuotta Nuori Suomi albumin ilmestymisestä ja 125 vuotta Juhani Ahon muutosta Järvenpäähän. Kun nuorsuomalaisen sivistysaatten uudesta noususta on nyt näkyvissä merkkejä, on paikallaan palauttaa mieleen, mistä siinä on kysymys.
J.A. Hollo kertoo Santeri Alkion Valittujen teosten esipuheessa pienen välähdyksen Nuoren Suomen liittymisestä nuorsuomalaiseen keskustaan. Kotikylän kauppias oli lähettänyt 8‑vuotiaan Hollon kirjoitelman julkaistavaksi Päivälehteen. Pari vuotta myöhemmin tämä tuleva kasvatustieteen professori sai suorittaa vastapalveluksen. Kauppias Filander pyysi kaupassa asioivaa Juho Augustia viemään opettajalleen, Anna Faleniukselle, uuden Nuori Suomi ‑albumin. Ilmeisesti tämä joulutervehdys oli myönteinen, koska kauppias ja opettajatar avioituivat seuraavana keväänä 1896.
Nuori Suomi ‑albumi oli vuonna 1891 perustetun Päivälehden kirjallinen joulunumero, ja kauppias Filander kirjoitti siihen alusta alkaen Alkio‑ nimimerkillä. Julkaisu oli sisällöltään taiteellinen, mutta ensimmäisessä numerossa päätoimittaja Eero Erkko esitti myös laajemman kulttuuripoliittisen ohjelman:
”Samalla kuin me nuoret siis mitä innokkaimmin harrastamme maamme aineellista edistymistä sen kaikilla aloilla, samalla kuin olemme kansanvalistuksen hartaimpia ystäviä ja sen eteen työskentelemme, samalla pidämme erinomaisen tärkeänä kaikkien kotimaisten taiteenhaarojen kohottamista, panemme mitä suurimman merkityksen siihen, että kansalliset ominaisuutemme ja luontaiset rikkautemme taiteen eri aloilla pääsevät esiintymään, ja esiintymään koko sivistyneen maailman käsitettävässä asussa. ”
Nuori Suomi ilmestyi 50 jouluna, mutta parhaimmillaan se oli Suomen taiteen kultakauden 1890‑luvulla ja 1900‑luvun alkuvuosina. Tuolloin albumi oli kirjallisuuden, kuvataiteen ja säveltaiteenkin parhaiden voimien jokavuotinen esiintyminen tai esittely.
Jo ensimmäiset albumit ennakoivat 1880‑luvun taiteen tyylisuunnan kääntymistä kansallista ja yksilöllisyyttä yhdistäväksi. Tämä tulee esiin ensimmäisten numeroiden kokonaiskuvassa, mutta myös sekä ajan kirjallisen keskushahmon Juhani Ahon että jatkossa johtavan nuorsuomalaisen tasavaltalaisen Santeri Alkion avustuksissa.
Nuoret suomalaiset
Juhani Aho oli aloittanut jo 1880‑luvun alkuvuosina novellillaan Siihen aikaan kun isä lampun osti ja Rautatiellään. Kummankin teemana oli uuden ajan läpimurto suomalaisessa elämänpiirissä. Vuosikymmenen lopulla hän toimitti veljensä Pekan kanssa Jyväskylässä Keski-Suomi ‑lehteä, jossa syntyi pian ristiriita "nuorten" ja "vanhojen" suomenmielisten välillä. Kiistan voitti nuorten ryhmä, johon Ahon veljesten lisäksi kuuluivat muun muassa Minna Canth ja nuori ylioppilas Eero Erkko. Nykyisen Keskisuomalaisen toinen edeltäjä, Keski‑Suomi olikin sitten joitakin vuosia "nuorten suomenmielisten" pää‑äänenkannattaja, kunnes joukko uskaltautui pääkaupunkiin perustamaan Päivälehden Suomettaren kilpailijaksi.
Vuonna 1893 ilmestyi Ahon Papin rouva, joka herätti kirjallisen myrskyn. Nuoren Suomen numerossa 4 Werner Söderhjelm tulkitsee jyrkän arvostelun taustaa: "Meillähän on nykyisin kriitillinen suunta olemassa, joka, pelosta että yksilöllisyys, individualismi, saa liian suurta sijaa taiteessa ‑ ja sieltä elämässä ‑ saarnaa tyyppien ja tendenssien yksinoikeutta kirjallisuudessa".
"Nuorten suomalaisten" kapina "vanhoja" vastaan oli alkanut 1880‑luvulla paljolti kansanvalistuksen ja kirjallisen realismin hengessä. Tämä sukupolvi oli henkilökohtaisesti hurrannut itselleen Snellmannille, mutta koki samalla yliopistossa kansalliset rajat ylittävän ja perinteisen kulttuurin kyseenalaistavan luonnontieteellisen maailmankuvan nousun. Juuri tätä sukupolvea Arvid Järnefelt kuvaa Isänmaa‑romaanissaan.
Myös Järnefelt kuului Päivälehden ja näin Nuoren Suomen sisäpiiriin. Kahteen ensimmäiseen albumiin hän kuitenkin kirjoitti vain pienimuotoisen oikeustieteellisen tutkielman. Syy voi olla vaikkapa se, että hän juuri tuolloin valmisteli Isänmaa‑ romaaniaan, joka ilmestyi myös 1893. Isänmaan päähenkilö, Heikki Vuorela, valitsi aatteellisessa taistelussa kansallisen näkökannan. Mutta myös laajemmin hänen individualismiin ja liberalismiin suuntautunut sukupolvensa teki samantapaisen ratkaisun: Päivälehti ja Nuori Suomi ottivat ohjelmakseen sekä suomenmielisyyden että vapaamielisyyden, siis eräänlaisen kansallisen liberalismin tai sivistysliberalismin ‑ yhdistelmän joka aatehistoriallisesti katsoen on erikoislaatuinen vaikkei ainutkertainen.
Ajan snellmanilaisen kansallisuusaatteen ja liberalismin yhtyminen ei kuitenkaan vielä ole koko kuva tuon ajan henkisestä murroksesta. Suuri prosessi oli näiden virtausten sovittautuminen yhteen kansan henkisen valtavirtauksen eli herätysliikkeissä ilmenevän kristillisyyden kanssa.
Nykyhetken näkökulmasta perinteinen kristillisyys ja isänmaallisuus liittyvät Suomessa läheisesti yhteen. Kuitenkaan 1800 -luvun puolivälistä aina 1910‑ luvulle tilanne ei ollut näin selvä. Yhtä aikaa nousseet uskonnollinen ja kansallinen herätys olivat aluksi jopa taisteluasemissa, mitä ilmensi esimerkiksi Runebergin pietismiä kritisoinut Vanhan puutarhurin kirjeet.
Juhani Aho monine aikalaisineen kulki 1880‑luvun kirjallisesta realismista seuraavan vuosikymmenen ja yksilön subjektiivisten kokemusten korostuksiin. Sortovuosien kärjistäessä kansallista kysymystä tähän yksilönvapauden korostukseen liittyi luontaisesti kansallisen vapauden puolustus ja vaatimus. Ahon kirjallinen työ kulki kuitenkin tämän jälkeen Panun kautta kristillisen ja kansallisen herätyksen suhdetta tilittävää vuoden 1906 Kevät ja takatalvi ‑romaaniin. Tämä teos sijoittuu 1800‑luvun puolivälin savolaisiin maisemiin. Romaanissa aatteiden taistelu päätyy kristillisyyden ja kansallisuusaatteen synteesiin.
Kevät ja takatalvi oli vuosisadan vaihteen henkinen kiintopiste, mutta sillä on myös todellinen historiallinen taustansa. Vuosisadan loppupuoliskolla sekä sivistyneistö että varsinainen kansa ottivat suhdetta kumpaankin ajan henkiseen virtaukseen ja vastaus oli tavallisesti yhteensovittuminen. Keskelle tätä suhteen etsimistä nousi Suomessakin maihin myös luonnontieteellinen ihmis‑ ja maailmankuva sekä siihen liittyen toisaalta puhdas liberalismi ja marxsimi. Juuri tässä jännitekentässä kasvoi myös Nuoren Suomen avustaja ja tuleva Etelä‑Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton perustaja laihialainen kauppias Filander eli Santeri Alkio.
Puukkojunkkarit
Hyvän kiinnekohdan Alkion kehitykseen antaa hänen kirjallinen pääteoksensa, jonka ensimmäinen vihko ilmestyi 1893 ‑ siis samana vuonna kuin Ahon Papin rouva ja Järnefeltin Isänmaa. Professori Heikki Ylikangas tulkitsee Etelä‑Pohjanmaan häijyilyn marxilaisittain taloudellisn ahdingon liikaväestöilmiöksi ja heränneiden riidat valtataisteluksi. Vaikka tässä olisikin hieman asian yhtä puolta, Santeri Alkio ja monet muut aikalaiset näkivät omakohtaisesti reaalisen tilanteen toisin.
Puukkojunkkarikausi kesti 1820‑luvulta alkaen aina 1880‑luvun puoliväliin, jolloin tappojen määrä nopeasti laski. "Puukkojunkkareiden" kirjoittajalla oli siis omakohtainen tuntuma tapahtumiin. Alkion näkökulmasta rauhan häijyilyyn toi ensin herännäisyys sekä ihmisten sisäisenä muutoksena että heränneiden joukkovoimana. Toisessa vaiheessa samaan suuntaan vei uuteen heränneiden kansalaismielipiteeseen nojaava virkavalta. Ja sitä täydensi ja vahvisti nuorisoseuraliike, jossa Alkio oli keskushahmo.
Alkion näkemys puukkojunkkareista on psykologinen tai tavallaan kultuuurihistoriallinen. Hänen keskeiset junkkarinsa olivat nuoria isäntämiehiä, joita ohjasivat alkukantaiset tunteet ja tarpeet. Tämä johti "villiytyneisiin" tapoihin ja nyrkkivaltaan, jotka olivat yleisiä koko maakunnassa. Hurjimmillaan tämä taantuma inhimillisestä lähes eläimelliseen tulee esiin Karhun Esan ja Kuivasen Ellan mekastuksessa Järvelän tuvassa:
"... sitä vastoin Esa, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn hurmauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa teurastettavan..."
Häjyjen vastavoimana pitäjässä on Korvenloukon kylä, jonka miehet "ennen olivat kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään". Tätä muutosta Alkio kuvaa Puukkojunkkareissa varsin seikkaperäisesti:
"Melkein ainoat jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiintyneitä tapoja vastaan, olivat heränneet, 'körttiläiset'... Pontevaluontoiset miehet herätettyinä kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän vastalauseen sitä vastaan... Kun he sitten 'ottivat elämänsä kiinni', voivat useatkin mahtavalla tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa."
Alkion tulkinta häijyissä tapahtuvasta muutoksesta on Paavalin-Augustinuksen-Lutherin teologian linjassa kristillinen: herätessään, tullessaan vanhurskautetuksi, ihminen saa hallintaansa häntä eri suuntiin repivät tarpeet ja tunteet.
Kaksi herätystä
Nopeasti levinnyt kristillinen herännäisyys ja nouseva kansallinen herätys törmäsivät Etelä‑ Pohjanmaalla varsin konkreettisin muodoin. Tunnetuin järjestetty yhteenotto lienee Kuortaneen kansankokous 1879. Keskustelun aiheena oli, millaista on oikea sivistys. Toisaalta kirkkoherra Johansson alusti sanoen, että isänmaalliset harrastukset voivat viedä koko kansan väärälle tielle. Toisaalta Lauri Kivekäs esitti, että lähimmäisen rakkauden on laajennuttava perheestä kuntaan ja kunnasta isänmaahan. Ratkaisevaksi näyttää Etelä‑ Pohjanmaalla muodostuneen heränneitten maallikkojohtajien kannanotto.
Jaakko Numminen mainitsee Nuorisoseuraliikkeen historiassa Arvi Logrenin ytimekkään linjanvedon. Malkamäen nuorisojuhlassa jo kesällä 1882 tämä talonpoika sanoi puheessaan, että reki tarvitsee eteensä kaksi aisaa, hengellisen ja maallisen sivistyksen. Näyttää siltä, että juuri tämän sivistys‑ käsitteen kautta kristillinen ja kansallinen herätys saattoivat sovittautua rinnakkain ja yhteisoloon sekä Alkion ajattelussa että laajemminkin hänen elämänpiirissään. Kun aikanaan Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto ja sitten Maalaisliitto perustettiin, tasavaltalaisen demokratian ratkaiseva laaja keskikansa tuli niihin herätysseuroista ja nuorisoseuroista.
Alkion kuvaus häijyjen heräämisestä näyttää liittyvän suoraan pitkään, alkuperäiseen ja Suomessa luterilaisuuden kautta tulkittavaan kristilliseen perinteeseen. Lutherille läheisen kirkkoisä Augustinuksen kuten myös apostoli Paavalin mukaan Jumala lahjoittaa heräävälle ihmiselle vanhurskauden, ja tämä lahjaksi saatu vanhurskaus (dikaiosyne, Iustitia Dei) toteutuu kykynä elämän hallintaan, käytännöllisenä järkenä ja maltillisuutena tai kohtuullisuutena (sofrosyne). Tuon ajan arjessa ja oppineelle ne merkitsivät ihmisen sisäistä elämänhallintaa hyvän toteuttamiseksi yksilöllisessä ja yhteisön elämässä. Herätessään ihminen siis "ottaa elämänsä kiinni", niin kuin Alkio häijyistä sanoi.
Alkio, Logren ja heidän aikalaisensa puhuivat myös sivistyksestä ja erityisesti kansansivistyksestä, mikä tuli merkitsemään myös nuorisoseuraliikkeen perustamista ja nousua. Tällä oli oma taustansa, joka myös selittää suomalaisessa perinteessä hengellisen ja maallisen ‑ tai oikeastaan kansallisen ‑ sivistyksen läheistä suhdetta.
Jo 1200‑luvun saksalaisesta teologista Meister Eckhartista alkaen saksalaisessa perinteessä on luonnehdittu sanalla Bildung ihmisen kristillistä kehitystä, toisin sanoen prosessia jossa ihmisessä toteutuu Luojaltaan lahjaksi saatu vanhurskaus. Tämän Bildung ‑sanan juuri on kuva, mikä tarkoittaa alun perin kolmiyhteisen Jumalan kuvan kirkastumista ihmisessä ‑ toisin sanoen vapaasti itseään ohjaavan kolmiyhteisen psyyken tai persoonallisuuden kehittymistä ihmisessä.
Bildung ‑käsite jäi elämään saksankieliseen teologiseen, filosofiseen ja kasvatustieteelliseen keskusteluun. Matkalla käsite myös usein maallistui kulloisenkin käyttäjän mukaan. 1800‑luvulla yksi Bildung‑käsitten suurista muokkaajista oli Hegel ‑ eikä siis ole ihme, että suomalaiseen perinteeseen Bildung‑käsitteelle antoi sisällön Hegelin oppilas J. V. Snellman.
Snellmanin sivistyskäsite
Snellman opiskeli talven 1839‑40 Tübingenissä Saksassa, missä tuolloin käytiin kiivasta ja välien selvittelyä Hegelin erisuuntaisten oppilaiden välillä. Snellmanin tuon talven työ oli Persoonallisuuden idea. Tuon ajan keskustelutilanteen mukaisesti hän aloitti siinä tarkastelunsa filosofis‑teologisista kysymyksistä ja päätyi psykologisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Snellmanin Persoonallisuuden idean yksi keskeinen ajatus on, että ‑ Hegelin termein ‑ maailman henki ilmenee ja jatkuvasti täydellistyy ihmisessä. Alkukantaisessa muodossaan ihmisessä oleva henkinen ja ruumiillinen yhtyvät sieluna. Tämän jälkeen sielu kehittyy yksilöllisyydeksi, subjektiviteetiksi ja persoonallisuudeksi. Persoonallisuutena ihminen tietää, tahtoo ja toimii vapaasti. Hän myös käsittää omakseen ja pyrkii yhä täydellistämään sosiaalista ympäristöään. Tämä ympäristön täydellistäminen on Snellmanille valtiollista toimintaa; valtio itse asiassa on hänelle ihmisten suorittamaa yhteiselämän kehittämistä tai täydellistämistä.
Puhuessaan ihmisen siitä kehitysvaiheesta, jossa ihminen vapautuu ohjaamaan ruumiissaan luonnon lakeina vaikuttavia tarpeita, Snellman puhuu nimenomaan "Bildung" ‑prosessista, jonka Reinhold von Becker suomensi sanalla ”sivistys”.
"Tosin sivistyksen käsite voidaan laajentaa siten, että nähdään hengen kaikessa tekemisessä sivistyksen toimintaa. Mutta tämä olisi sanan väärinkäyttämistä... Asian luontoon näyttää kuuluvan, että sivistyksen käsite rajoitetaan hengen luontosidonnaisuuden hävittämiseen ... Vain meitä varten on voimassa se, että ihminen luontoon kuulumisensa ohessa kuuluu vapauden siveelliseen maailmaan. Persoonalliselle hengelle tämä maailma on olemassa vasta sen nojalla, että se on hävittänyt luontosidonnaisuutensa, asettanut itsensä vapaana henkenä."
Snellman korostaa sivistyksessä nimenomaan "siveellistä sivistystä" eli ihmisen tapojen ja toiminnan henkistä pohjaa. Tämä sivistyskäsitys on Snellmanin ajattelun ydintä myös toiselta kannalta. Viime vuosina on aivan oikein korostettu hänen näkemystään yleisinhimillisestä tai ihmiskunnan kehityksestä. Snellman määrittää ihmisyyden "hengen henkisyydeksi". Toisin sanoen olennaista ihmisessä on hänessä oleva kaikille ihmisille jossain mielessä yhteinen yleisinhimillinen henkisyys.
Kaikille ihmisille yhteisen henkisyyden lisäksi ihmisissä ovat myös yleiset luonnonlain voimalla vaikuttavat luonnolliset vietit ja tarpeet:
"Että ihminen tuntee nälkää, janoa jne. ja että näiden viettien tyydyttäminen on hänelle välttämätöntä säilyttääkseen elämänsä, kaikki tämä kuuluu hänen eläimelliseen luontoonsa, jonka yläpuolella hän on henkenä. Mutta niiden tyydyttämispäätös on hänen oma vapaa tekonsa ... Voidaan tässä merkityksessä myös sanoa, että kaikki henkinen toiminta perustuu johonkin viettiin, mutta tässä ei saada unohtaa, että henki asettaa nämä vietit itse sivistyksen toiminnassa. Vielä on huomattava, että kaikki sellaisetkin vietit sinänsä ovat yleisiä ja saavat määrätyn sisällön vasta hengen vapaassa päätöksessä ..."
Sivistyksen työ on Snellmanille sitä, että ihminen antaa konkreettisen ajatuksellisen sisällön tarpeilleen ja toimii tämän mukaan. Näin syntyvät kieli, tavat, oikeusjärjestys ja muut kulttuurin muodot. Kunkin tällaisen yleisinhimillisen hengen ja yleisinhimillisten tarpeiden konkreettisen yhteisöllisen muodon Snellman määrittelee kansallisuudeksi:
"Isänmaallisuus, jonka piti olla kansallishengen pohjana ja perustana, edellyttää siis jo kehittynyttä kansallishenkeä, kansakunnalle ominaista yleisinhimillisen sivistyksen muotoa. Saatamme siis päätellä, että kansallishenki on yhä jatkuva sivistystapahtuma, joka alkaa kansakunnan alkamishetkenä ja lakkaa isänmaallisuuden sammuessa. Jos sanomme kansallisuudeksi sitä määrättyä tietämystä ja tapaa, mikä kunakin ajankohtana on luonteenomaista kansakunnalle, niin isänmaallisuus on se tahto, joka panee kansallisuuden kehityksen vireille ja ylläpitää sitä määrättynä yleisinhimillisen sivistyksen muotona. Kansallishengeksi sanomme taas isänmaallisuutta ja kansallisuutta yhtyneinä ..."
Snellmanille kaikille ihmisille yhteinen henkisyys ja yhteiset tarpeet saavat konkreettisen ilmauksen kielessä, tavoissa, oikeusjärjestyksessä ja muissa kulttuurimuodoissa. Tällaista yleisinhimillisen konkreettista ilmausta tai muotoa Snellman kutsuu kansallisuudeksi. Sivistymiseksi hän nimittää yleisinhimillisten tarpeiden ja yleisinhimillisen henkisyyden täydellistymistä ja kehittymistä erilaisissa kansallisissa muodoissaan. Täydellistyvä sivistys ja kehittyvä kansallisuus lankeavat näin Snellmanille yhteen. Hänelle myös Suomen kansallinen herätys ja nousu oli keskeisesti sivistysliike.
Alkion kehitys
Tiedossa ei ole tutkimusta, joka analysoisi laajemmin Santeri Alkion tai viime vuosisadan lopussa laajemminkin tapahtuneen prosessin: hengellisen ja maallisen tai kansallisen sivistyskäsitteen kohtaamisen. Ajan kirjailijoiden kautta johdannon tarjoavat Panu Rajalan Naisten mies ja aatteiden, Juhani Ahon elämäntaide sekä Minna Maijalan Passion vallassa, hermostunut aika Minna Canthin teoksissa. Ehkä syvin kaunokirjallinen luotaus aikakauteen on jatkuvasti Juhani Ahon Kevät ja takatalvi.
Tuloksista päätellen kansallinen ja kristillinen herätys löysivät riittävästi yhtymäkohtia. Kummankin liikkeen ajatuksellisen taustan tarkastelu nostaa myös esiin näkyvimmän yhteisen kiintopisteen. Se näyttää olleen juuri sivistyskäsite ‑ die Bildung ‑ eli ihmisen kehittyvä kyky vapaasti hallita itseään ja täydellistyä tässä hallinnassa. "Hengellisen sivistyksen" ihminen voi saada lahjana Luojaltaan, maallisessa sivistyksessä keskeistä oli ihmisen itsekasvatus, jota varten perustettiin nuorisoseura- ja muu kansansivistysliike monin osin toteuttamaan klassista Isocrateen, Ciceron ja Varron ”seitsemän vapaan taiteen” koulutusohjelmaa.
Nykyhetken kannalta hämmentävän kirkkaasti Alkio yhdisti "nuorten" nimissä samaan ajatukseen kristillisen ja maallistuneen "Bildung"‑ tai "kuvaksitulemisprosessin". 1890‑luvun puolivälissä hän totesi nuorisoseuraliikkeen Pyrkijässä: "Tarkoitus nuorillamme ei ole saarnata sivistystä muille vaan muodostaa omia mielipiteitään, kasvattaa omaa itseään, puhdistaa itsestään pahan ja saada itsestään ihminen, jossa jumalankuva jokaisena uutena elettynä vuotena yhä elävämpänä ja selväpiirteisempänä astuu esiin."
Moniin muihin ensimmäisiin "nuoriin" suomalaisiin verraten Alkion kehitys kulki samat vaiheet mutta lähes käänteisessä järjestyksessä. Esimerkiksi Juhani Aho syntyi ja kasvoi sosiaalisesti aikansa yhteiskunnan yläkerroksissa. Vuonna 1906 ilmestyneessä Kevät ja takatalvi ‑romaanissa herrasväki pohtii 1800‑luvun puolivälin Savossa kansallisuuden ja kristillisyyden ongelmia, jotka Alkio koki omakohtaisesti arkiympäristössään 1880‑luvun Etelä‑Pohjanmaalla. Vieläkin selvempi on asetelma suhteessa Arvid Järnefeltiin, joka lähti yhteiskunnan aivan ylimmästä kerroksesta, koki sitten rajun ja nopean tolstoilais‑uskonnollisen herätyksen ja pyrki loppuelämänsä luontoon ja kansan pariin.
Kun Arvid Järnefeltin isä Aleksander Järnefelt läksi Vaasan läänin kuvernöörin tehtävästä senaatin jäseneksi Helsinkiin vuonna 1894, Alkio piti hänelle paikallisen väestön edusmiehenä kiitospuheen junan pysähtyessä Laihian asemalla. Syvempi yhteys ensimmäisiin nuorsuomalaisiin oli syntynyt jo viisi vuotta aikaisemmin. Tuolloin Alkio oli tavannut Jalasjärvellä Etelä‑Pohjanmaan nuorisoseuran kesäjuhlilla juuri Päivälehteä perustavan ylioppilas Eero Erkon. Tuttavuutta seurasi Alkion pitkäaikainen avustajasuhde sekä Päivälehteen että Nuoreen Suomeen.
Nuorsuomalaisten ensimmäisen poliittisen ohjelman myötä vuonna 1894 Alkio alkoi suuntautua yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Samoihin aikoihin hänen ajatteluunsakin näyttää kehittyneen uusi ulottuvuus. Hän tutustui muun muassa Herbert Spenceriin ja John Stuart Milliin. Myös sosiaalidemokratian monet klassikot kuuluivat hänen lukemistoonsa. Tässäkin suhteessa Alkion kehitys kulki toisessa aikajärjestyksessä kuin monien muiden nuorsuomalaisten kirjailijoiden: naturalismin ja subjektivismin teemat esiintyvät hänen tekstissään vuosisadan vaihteessa, siis toistakymmentä vuotta myöhemmin kuin esimerkiksi Aholla ja Järnefeltillä. Tunnettu on esimerkiksi Alkion rationalistiseen yhteiskuntateoriaan suuntaama kritiikki:
"Yhteiskunta, se muodostuu enempi luonnon tuotteena ‑ jonka edistystä käytännönihminen luonnon välikappaleena avustaa ‑ kuin filosofisten järjestelmien ohjaamana. Jos joku järjestelmä on niin voimakas, että se jaksaa jonakuna aikana ajaa ihmiset valmistamiinsa karsinoihin, saavuttaa senkin yllätys: ihmiset alkavat purra ja potkia, särkevät karsina‑aitansa ja juoksevat kuin villit vapautuakseen keinotekoisista aitauksista. Loistavana esiintyy ihmisen luontoperäinen, villi vapaudenkaipuu monesti juuri noiden karsina‑aitojen särkemisessä. Olkoon puhe uskonnosta, siveysopista, talous‑, tai yhteiskuntaopista, kaikkialla ihmisen vapaudenkaipuu ilmenee vanhaa särkevänä, uutta luovana voimana."
"Luontoperäinen villi vapaudenkaipuu" on tosin argumentti sosialistisia yhteiskuntateorioita vastaan, mutta ilmentää hyvin vähän tutkittua Alkion henkistä murrosta vuosisadan vaihteen kumminkin puolin. Hän kävi hyvin lähellä paitsi materialistisia käsityksiä myös sosialistisia aatteita ja kasvoi sitten näiden katsomusten jyrkäksi kriitikoksi. Tunnettu ja selvä linjanveto on esimerkiksi hänen kirjoituksensa "Kapitalismin ja sosialidemokratian välissä" vuodelta 1910:
"Materian palvelukseen vihkiytyvä ihminen käy ensin ulkokullatuissa koruissa. Mutta mikäli vallankumous kasvaa, sikäli intohimoinen hävyttömyys paljastuu ja valhekorut putoilevat. Sosialidemokraattinen luokkataistelija ja kapitalistinen vapaudenveli havaitsevat lopultakin olevansa siveellisesti veljekset. Mutta heidän välilleen on elämä luonut sovittamattoman riidan, eturiidan, luokkariidan ja heistä on tullut riitaveljet. Sovittamattomat, jotka eivät näe muussa pelastusta kuin toistensa kukistamisessa."
Alkiolaisuus sivistysaatteena
Viime vuosisadan loppupuoliskon Suomessa nousivat ja uudistuivat ensin voimakkaasti hengellinen ja kansallinen sivistysperinne. Samaan aikaan kuitenkin Euroopassa jatkui ja vahvistui nopeasti materialistinen käsitys ihmisestä ja yhteiskunnasta. Suomeen tuon vaiheen kehitys tuli muun muassa Spencerin, J. S. Millin ja Darwinin muodossa ‑ ja pian riviin astui myös Karl Marx. Tähän henkiseen murrokseen liittyi voimallisesti myös tekniikan ja teollisuuden nopea esiinmarssi.
Lukeneiston piiristä lähteneet nuorsuomalaiset kirjailijat ‑ kuten Aho ja Järnefelt ‑ tutustuivat luonnontieteellisten katsomusten ja kirjallisen realismin nousuun jo 1880‑ luvulla. Tästä he sitten siirtyivät aidon kansan ja luonnon etsimiseen sekä uskonnolliseen ja kansalliseen ongelmanasetteluun. Kansanomaisesta taustasta oleva Alkio alkoi oman elämänpiirinsä nuorisoseura-humanistisesta, kristillisestä sekä kansallisesta noususta, tutustui sitten ajan materialistisiin virtauksiin - ja teki sitten oman aatteellisen synteesinsä nuorsuomalaisen keskustan ihmisyysaatteena eli suomalaisittain sivistyssuomalaisuutena ja eurooppalaisittain sivistyshumanismina.
18. kesä, 2021